NÄMÄ PÄIVÄT

Komisario Palmun kaihileikkauksesta tuli sairaslomaa kaksi viikkoa. Risteileviä ajatuksia päässäni kotiin lähtiessä. Olenko nyt kaksi viikkoa eristyksissä, tekemättä mitään? Ohjeistus oli, että voit liikkua normaalisti, mutta vältä laittamasta päätä alaspäin, ponnisteluja, hikoilua, paineita, raskaitten taakkojen kantamista... No eikö silloin voisi olla töissä, ajattelin. 

Päivä 1/14

Kasvot kipeät. Ihossa näkyy leikkausteippien jäljet (no ehkä siinä irtosi muutama mustapääkin ja muu ihon tukko samalla, kun teippiä revittiin). Punottaa. Silmän ympärys on juuri sen tuntuinen, että on ollut levitintä ja luomia venytelty ohimolle ja leukaan. Pientä pakotusta. Päiväunet tekevät hyvää. Ja pimeä. Aurinko ja valoisuus lävistää pään kipeästi.

Päivät 2, 3, 4/14

Sisällä hissuttelua. Äänikirjat ovat huippukeksintö. Samalla voi puuhastella pienesti, tehdä ruokaa, vähän leipoa ja samalla upota kirjaan. Neljä kertaa päivässä puhelin hälyttää - tippahälytys. Antibioottia silmään. Rasittavaa alkupäivinä, mutta kyllä sen pari viikkoa kestää. Maailma kirkastuu pikku hiljaa. Öisin teippaan suojakilven silmän suojaksi. Etten hiero tai raavi tai painele silmää. Kyklooppi. Ja aamuisin teipin mukana tuntuu irtoavan ihohuokosetkin. Kuorintaa raakamenetelmällä.

Päivä 5/14

Päätän lähteä ulos kävelemään. Muista: rauhallisesti!, muistutan itseäni. Ei sitä liikkumisen riemua vaan riemua ulkona olemisesta. Aurinkolasit silmillä estämään liikaa valoa. Mutta miten kaunis maisema onkaan. Traktori kyntää viimeistä peltoa, aurinko luo varjoja, hengitän. Hengitän!

Päivät 6,7,8/14

Taas vähän kävelyjä. Päivän kohokohta. Kävelen lähipikkukauppaan - tikusta asiaa ja ostan mandariineja. Kaupan valot ärsyttävät silmää ja silmänurkassa alkaa disco. Valot välkkyvät ja kaupassakäynti loppuu lyhyeen.  Silmän ulkonurkassa "näkyvä" kuunsirppi, alue, joka ei näe, on myös vilkkuherkkä. Sisällä tai ulkona, usein valon ärsyttämänä, alkaa vilkkuminen. Silmien kiinnipitäminen rauhoittaa. Viikon "kuivan kauden" jälkeen pääsen vihdoin suihkuun! Miten ihminen voikaan olla pienestä onnellinen! Edelleenkään en valuta vettä suoraan silmääni, mutta nautin, nautin ja annan veden valua. Ja puhtaat hiukset! Ihan wau!

Päivä 9/14

Lähdetään ensimmäistä kertaa isoon kauppaan. Korona ja maski ahdistaa. Ei niinkään korona vaan se maski. Muistan olla ponnistelematta, en siis kanna kauppakasseja. Ison kaupan valot eivät häiritse silmää. Illalla pääsen kyydissä keikalle. Tunnin keikka Pete Parkkosta. Ystävä ihmettelee, kuinka maltan olla niin rauhassa. Jep. Ei riehumista eikä tanssin humua. Mutta kylläpä virkistää. 

Päivät 10,11,12/14

Päivät kuluvat. Mieli käväisee välillä töissä, mutta maltan olla huolehtimatta. Ompelen vähän. Pitkästä aikaa on mukava hypistellä kankaita ja antaa saumurille kyytiä. Ja löydän sisäisen marttani; alan kutoa sukkia! Se on selvästi äidiltä perittyä! 

Tippahälytykset muistuttavat edelleen lääkityksestä. Tuijotan silmääni peilistä. Näyttää melkein, kuin olisi tehty luomen kohotus...Ehkä ne teipit olivat tehokkaita? Toinen luomi roikkuu ennallaan. Vanheneminen. Viikonloppuna nuoriso käy auttelemassa pihahommissa. Kalusteet suojaan, kesäkukat pois, maahan varisseet lehdet kasaan ja lehtikehikkoon. Ihana päivä, kun näkee, että kaikki tekevät yhdessä. Ja vähän väliä joku muistuttaa, että älä ja varo ja et nyt tee.  Oma osuuteni onkin lähinnä ruoan valmistusta. Kiitoksena.

Päivät 13, 14/14

Sisko kysyy, oletko ihan varmasti työhönpaluukunnossa. Poskipää ja silmän ulkonurkka tietävät vielä muistuttaa olemassaolostaan. Vähän kuin kevyt painontunne ja varjostus. Mutta kyllä, olen työkuntoinen.  Onneksi työni ei ole fyysistä vaan enemmänkin henkistä. Ja toki tietokoneen tuijottelua. Ja säätämistä ja päättämistä. Mutta ihmiset! Oi, miten ikävä onkaan sitä työpaikan hyvää pöhinää. Ihana palata töihin. Rauhallisesti.

NÄMÄ PÄIVÄT

Nämä päivät, jolloin pitää ottaa rauhallisesti - vastoin omaa rytmiäni.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa liikaa innostumista - vaikka se olis minulle ominaista.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa kumartelua, ettei paine silmässäni kasva liian isoksi.

Nämä päivät, jotka opettavat minua kärsivällisyyteen, jota luonteessani on ehkä liian vähän.

Nämä päivät, jotka osoittavat minulle sen kaiken arvon, jota arjessani en ymmärrä kiitollisena vastaanottaa.

Nämä uskomattomat syyspäivät, joita ihailen sisällä, koska liika valo iskee pääni lävitse tikarin lailla.

Nämä ihanat arjen ihmeet, joita en osaa arvostaa, ennen kuin ne viedään käsistä, iholta, näöltä.

Kunnes jäljellä ovat kuvitelmat, mielen muodostamat kudelmat päivistä, jotka ovat merkityksellisiä juuri minulle, juuri tässä hetkessä. 

Ja eilen, tänään, huomenna. 

Yritän oppia ymmärtämään tämän hetken opetukset.

Tämän hetken, jolloin hengitän ja tartun siihen, mitä on.

Uskoon toipumisesta.

Toivoon huomisesta.

Iloon tulevasta.

Luottamukseen liikkeestä pysähdyksen jälkeen.

 KAASUA... EI KUN KAIHIA, KOMISARIO PALMU

 No se päivä koitti vihdoin. Operaatio kaihileikkaus. Tämä mokoma kaihi. Tämähän on jälkitauti siitä makulareiän korjauksesta, joka tehtiin vuosi sitten. Yhdestä viasta seuraa toinen. Hohhoijaa. No siitä viime syksystä saivat nimensäkin nämä sairaalakeikkani. Silloin silmäni kaasutettiin. Nyt ei. Joten. Aamulla kyyti sairaalalle, korona-aikaan maski kasvoilla. Tervetuloa ja hissi alakertaan ja odottele. Äänikirja korvissa, kunnes joku kutsuu minua. Tännepäin.

Jutustellaan hoitajan kanssa, laitellaan tippoja. Tuttu juttu. "Jännittääkö?" kysytään. No juu, vähän. "Siellä on meidän parhaita kirurgejamme, ei siis hätää." Silloin meinaa vähän itkettää, vaikka tuonhan pitäisi tyynnyttää. "Saat rauhoittavaa salissa." Kiitos ja onneksi. Kanyyli käteen, "Onpa kimmoisat suonet, ei meinaa mennä neula sisään." Ai kimmoisat suonet. En ole koskaan kuullutkaan. Olisipa sitä muutenkin vielä kimmoisa. Mutta ei, aika ja eroosio tekevät tehtäviään. Ikävä kyllä. Sitten myssy päähän ja sen jälkeen lähdetäänkin salia kohti. Sali. Juhlasali, ruokasali, laulusali, jumppasali... Kaikkea ehtii ajatella parin odotusminuutin aikana. Käytävällä on hiljaista.

Leikkaussali on aina jotenkin pelottava. Terästä ja lamppuja. Ja se TUOLI. Keskellä huonetta. Istua nyt siihen paloiteltavaksi. Kävelen muka rennosti ja istun. Hypistelen sormiani. Tuolia kallistetaan reilusti ja pääni valuu kohti lattiaa. Happitötterö rinnan päälle ja sitten sitä rauhoittavaa. Suoneen leviää kylmää. Ja samassa vähän huimaa. Mieli pomppii kuin pumpulipilvessä. Näen itseni kukkakedolla hyppelemässä... 

"Jaahas, täällä ollaankin valmiina. Päivää, Immonen tässä. Laitetaanpas operaatio käyntiin." Päälleni levitetään paksu muovi ja teipataan kiinni kasvoihin. Hiukan aikaa olen astronautti, jolle on laitettu kypärä päähän. Hmmm...tehokasta rauhoittavaa, ajattelen. Sitten teipataan ripset otsaan ja toiset leukaan (no ainakin tuntuu siltä) ja levitin silmään ja... ei tunnu kivalta. Ja taas tippoja. Puudutetaan vielä. Operaatio alkaa ja sen  aikana kuulen aina välillä sanan sieltä, toisen täältä. Kaikkea ei haluaisi kuulla. Esim. että onpas ahdas, antakaa se yhden millin veitsi. Haloo! Kuka haluaa kuulla puhuttavan veitsistä, kun on silmä täynnä sormia. Tai että tuntuu vähän ikävältä, kun työnnän puudutetta ruiskulla silmän sisään. Yök. Niin tuntui. (Ai niin, unohdin sanoa: ei heikkohermoisille.) 

Yritän rentouttaa jännittyneitä pakaralihaksiani. Treeniä. Tässä ei mielikuvaharjoittelu tehoa. Hengitä. Vatsanpohjasta asti. Jooga ja Qigong auttavat. Rentoudu. Jonkun aikaa mieli täyttyy harjoituksista. Ja sitten kaikki onkin ohi. "Hyvin meni ja kotiohjeet saatte kohta." Silmän eteen laastaroidaan kilpi, etten vain sohaise silmää. Pyörätuoli kärrätään saliin ja hoitajat vaihtavat pari sanaa. "Lääkitystä annettu, saattaa huimata." Jep. Astelen kuin heiluvan laivan kannella pari askelta tuoliin. Ja sitten kärrätään seuraavaan huoneeseen. Tuolin pyörä kahisee, kuin jotain olisi jäänyt väliin. Vähän odotusta, paineiden mittausta, proteiinijuomaa ja tervemenoa kotiin parin viikon sairaslomalle. Puolentoista tunnin rupeama takana ja taksimatka edessä.

Seuraan taksin tuloa. Nykytekniikalle peukut. Auto tulee nopeasti. Äänikirja korvissa ja silmät kiinni istun taksin takapenkillä. Olisipa ollut edes sadepäivä. Aurinko sattuu kuin tikarin isku läpi pään. Ja sitten kotona. Makuuhuoneeseen ja pimennysverho alas. Silmän ympärystä särkee vähän. No ei kai ihme, kun sitä on sorkittu ja levitetty ja kaiveltu. Mustuainen on iso kuin lautasantenni ja vähän verinen. Taas yök. Tippoja säännöllisesti. Ja pienet päikkärit. Ja tippoja. Silmässä on kuin verho edessä, mutta sen pitäisi pikkuhiljaa kirkastua. Maailman siis. Saa liikkua ja tehdä kaikkea. Mutta rauhassa. Eikä päätä alaspäin. Eikä hikoilua. Eikä suihkuun viikkoon. Auts. 

Ensimmäinen päivä ja ilta menee ihmetellessä. Ja pienessä jomotuksessa. Ja tipoissa. Äänikirjaa kuunnellessa. Ja telkkaria katsellessa. Toisella silmällä. Toinen kelluu tipoissa. Eiköhän tämä tästä. Parin viikon rauhoittuminen. Kiitos, kun elit mukana.

KOMISARIO PALMU EI KAASUTTELE TÄNÄÄN

 Taas täällä. HUS, Kaihiyksikkö tällä kertaa.Yhden vian korjaamisesta seuraa toinen eli silmän reikä korjattiin ja siitä tuli jälkitautina kaihi. Ihan epäreilua. Mieleen palaa viime syksy ja kaikki ne Komisario Palmun kaasut. Huh. Aikamoinen operaatio olikin. Nyt ei pitäisi olla sellaista tulossa. Vai...

 Sairaalan käytävällä on tuttu tunne. Seuraa viivaa - tämä on kuin jokin leikki. Tai arvoitus. Mitä löytyykään viivan päästä. Ensin tuohon huoneeseen, sitten odottelet. Sitten seuraavaan ja taas odottelet. Ja vielä yksi. Mitataan paineita, laitetaan tippoja, kuvataan ja aina välillä istutaan käytävän reunalla. Tuijotan varpaitani. Kynsilakat kohdillaan.

 Hiljaista. Tuuletus humisee ja niskaan käy pieni veto. Vaihdan tuolia. Vihreisiin pukeutuneita työntekijöitä hengityssuojaimet kasvoillaan kulkee ohitseni silloin tällöin. Kirottu korona, kuten ystäväni poika sanoo. Minunkin piti päästä tänne jo huhtikuussa ja nyt on heinäkuu. Kaikki viivästyy tai peruuntuu.

 Sairaalaan mennään, kun on sairas. Mutta enhän minä ole. En vain näe ja sekin vain toisen silmän ongelma. Silmätipoista tulee vähän huimausta. Tuijotan tauluja käytävän seinällä. Luulen näkeväni viivoja. Vai onko tuossa jokin maisema. Tulisipa jo minun vuoroni.

 No paineet ovat hyvät. Ja juu, on hyvin kehittynyt kaihi. Pitää leikata. "Keskivaikea leikkaus, koska teiltähän on poistettu lasiainen sieltä silmästä", sanoo nuori lääkäri ja näyttää silmän rakennemallia. "Varataan kokenut kirurgi". Ai niinkuin minulta puuttuu sieltä silmästä tuo keskusta, se joka pitää kaikki nuo linssit paikoillaan! No, millä ne pysyvät siellä kuopassa, pyhällä hengelläkö! Liikaa tietoa. En halua ajatella koko asiaa. Tuijotan ulos ikkunasta laajentuneilla mustuaisillani. Kirkas valo sattuu.

 Ja taas saan sitten silmälapun yöksi. Ja sairaslomaa. Siitä vähän närkästyn. Eikö tämän pitänyt olla helppo ja pikainen tapaus. Vähän nirhaistaan ja kotiin ja töihin. Mutta ei. Väitellään hetki ja saan tingittyä kolmen viikon e h k ä kahteen. Tai yhteen (jes!, toivo herää). Ja sitten tulee tippoja ja ja ja. Lääkärin sanat häipyvät taustalle. Käteeni lykätään lappupino ohjeita. No, tänään vasta tehdään suunnitelmia. Operaatio on siten syksyllä. Jos ei korona. Tai jokin muu. Estä.

 Ulkona aurinko paistaa. Äkkiä aurinkolasit silmille. Paitsi etten näe niillä juuri mitään. Kun ei vahvuuksia. Mutta omilla laseillakaan ei näe mitään, koska aurinko. Hohhoijaa. 

 Haparoin tieni ratikkaan ja lähden kohti keskustaa. Nyt on lomapäivä. Tiedossa kaikkea kivaa. Lounas, kahvit, ystäviä. Nyt on kesä, ei vielä se syksy. Sen kivan aika on nyt.

 Jos haluat lukea aiemmista silmäseikkailuistani, voi laittaa yläosan hakukenttään sanat "Komisario Palmu".

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 5, 
loppu

 Pikkuhiljaa pääsen harjoittelemaan pystyssä olemista. Niskalihakset tuppaavat jarruttamaan harjoituksia. On kuin panssari olisi kiedottu yläkropan ympärille. Jos Notre Dame ei olisi remontissa, voisin hakea kellonsoittajan paikkaa, sillä sellaiset pahkurat olen niskaani kasvattanut viime päivien aikana. Näitä ei saa murskattua parhain, kovakouraisinkaan hieroja tai fysioterapeutti. Ehkä alan myydä pääsylippuja: Tulkaa katsomaan uskomattomia niskapahkuroita! Nainen, joka eli lopun elämäänsä kumarassa!

 Mutta: voiton päivä: pääsin kunnolla suihkuun! Harvoin ihminen on onnellinen pienistä asioista, mutta sunnuntaina oli sellainen päivä. Päänahkassani onkin jo jos jonkinlaista eloa...ainakin tuntuu siltä. Edelleen vältän veden joutumista silmään, mutta että pääsee pesemään hiukset! Jippii!!! Voi sitä hartautta, jolla tuijotan virtaavaa vettä ja rakkaudella tuijottelen kaikkia ihania shamppoo- ja hoitoainepulloja. Aah!!!

 Kaikenlaisia rajoitteita elämässä on vielä toipilasaikana. Öisin on kaikkiaan parin viikon ajan pidettävä kilpeä eli Kyklooppi-yöt jatkuvat. Ns. terve silmä näyttää tällä hetkellä melkein sairaammalta, kun parin viikon ajan on ollut pelkästään oikealla kyljellä. Kaikki nesteet kehosta ovat pakkautuneet silmäluomeen - ylle ja alle. Ja poskeen. Kai tähän operaatioon kuuluu jälkihoito? Jonkunlainen facelift olisi paikallaan. Kyllä näistä nesteistä yhden pienen aavikon kastelisi. Kierrätystä...

 Ja kupla on silmässä. Ymmärrän, että se poistuu pikku hiljaa, mutta voisiko se vähän nopeuttaa tahtiaan. Mieleni tahti nopeutuu jo, mutta kroppa laittaa hanttiin. Parin ensimmäisen viikon aikana saa liikkua normaalisti (jaa, kenen normaalisti, kysyn vaan) ja raskasta liikuntaa voi harrastaa kolmen viikon jälkeen. Jos siltä tuntuu. No tällä hetkellä onneksi ei vielä tunnu. Kun ei kerran saakaan. 

 Kaasukupla näkyy koko ajan näkökentässä. Välillä erehdyn haromaan silmälaseja pois päästä, vaikken niitä ole edes laittanutkaan. Kuplan reuna muistuttaa erehdyttävästi lasien pokaa. Mies katsoo, että pikku-ukkojako se näkee. Kupla myös heiluu, kun pää heiluu. Koko ajan olen siis pienessä seilissä...

 Syvyysnäkö on vähän hukassa. Kun kahdesta silmästä, jotka yleensä pelaavat yhteen, toinen päättää heittäytyä toimettomaksi, ei toinen samantien pysty korvaamaan toista. Kolmiulotteisuudesta tulee kaksiulotteista....tai yksi...

 Ja pitää varoa. Ettei tule mustaa laatikkoa näkökenttään.  Tai ettei ala nokisade. Silloin pitäisi sännätä takaisin klinikalle heti. Eilen sitten näin pienen mustan pisteen, vähän kuin roskan näkökentässä. Paniikki meinasi hiipiä...nytkö se nokisade alkoi? Todennäköissesti vain silmän kuivumisesta aiheutunut näköhaitta. Miten silmä voi kuivua, vaikka siinä on koko ajan kupla?

 Onneksi ystäviltä tulee viestejä ja kannustusta; tsemppiä, kyllä sä selviät, sisulla vaan...Se piristää. Empatiaa on vaikeampi kestää. Ystävä tulee käymään, katsoo lempeästi ja kysyy empaattis-sympaattis-terapeuttis-äänellään: Kuinka sä oikeasti voit? Ja samalla avautuu pienehkö Niagaran putous. Miten tämä nyt näin. - Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä. Niin kuin oikeasti onkin. Sitten jutellaan ja vähän ajan päästä jo nauretaan. Elämä on, voisi sanoa.

Muistelen lomaa. Aurinkoisia päiviä. Sitä, kun näköpiirissä ei ollut kaasukuplaa.

Odottelen kärsivällisesti. Välillä tosin vähemmän kärsivällisesti.

Nyt sentään pystyn lukemaan edes vähän aikaa kerrallaan.

En ala riuhtoa enkä jumpata vielä viikkoon tai pariin.

Kyllä tämä tästä.

Kasvattelen henkistä pääomaa.

Kiitos, kun elitte mukana!

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 4

 Sitten siirryttiinkin jännitysnäytelmistä hitaan draaman puolelle. Sellaisen, jossa on aikaa käydä jääkaapilla, vaikkei olisi vielä mainoskatkon aikakaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu sillä välin. 

 Viikonpäivät siis kuluvat. Hitaasti. Herään aamulla useinmiten siihen, että korvani on tulessa tai käteni on puutunut tai niskaani korventaa. Kömmin pystyyn, tuijotan varpaitani ja kehotan itseäni liikkeelle. 

 Suihkuun tietysti tuskanhikisen yön jäljiltä. Paitsi että vettä ei saa mennä kasvoille. Siis varoen. Siinä kuluu kuitenkin onneksi vähän aikaa. Päivän tunnit ovat pitkiä. Hammasharjan tavoittelua katse alaviistoon käsi haroen ylähyllyä...jep, löytyi. Puhelimen hälytys pirahtaa, on siis aika laitella silmätippoja. Neljä kertaa päivässä sama toistuu. Onneksi on keksitty muistutukset.

 Minuutit ja tunnit matavat eteenpäin (vai taaksepäin, välillä tuntuu siltäkin) hit a a a a sti. Niskaa pakottaa. Vaihtelen asentoja, mutta vähän väliä alkaa sattua johonkin. Korvaan. Poskeen. Otsaan. Kylkeen. Käteen. Luulisi, että tässä kekseliäisyys puhkeaa kukkaan, että kyllä tässä nyt aina hyvä asento löytyy. Mutta draaman kaarta ei juuri ole, tasaisen huonoa vaan.

 Joku sanoi, että sitten sinulla on aikaa mietiskellä. Ai mitä! Sitä, että sattuu. Tai että löytyisikö joku asento, jossa ei satu. Huoh! Aika pientä kehää kiertävät nämä jalot ajatukset.

 Onneksi on äänikirjat! Aloitan kuuntelemalla pitkää romaania, jonka parissa menevät ensimmäiset päivät. Vaihdan toiseen, joka on nopeasti kuunneltu. Aloitan seuraavaa, joka ei nappaa. Vaihdan. Ei. Sitten Michelle Obaman elämänkerta. Koukutun. Jään kuuntelemaan. 

 Kuunteluni ohessa vaihtelen asentoja ja tuijottelen lattiaa. Meillä on ihan kiva lattiamatto. Ajatuksia tulee ja menee. Ja välillä nukahtelen. Ei millään jaksa keskittyä kuuntelemiseen koko aikaa. 

 Olisiko jo aika lopettaa tämä asentohoito. Enää muutama tunti.

 Vihdoin viiden vuorokauden kuluttua yritän nostaa päätäni, mutta lihakseni pistävät hanttiin. Pysy nyt vaan nöyränä, kun olet vauhtiin päässyt! Kävelen pää melkein pystyssä ja askeleeni heittävät laidasta laitaan. Asentohuimaus tulee tutuksi. Saattaa olla, että päähäni alkaa virrata jotain muutakin, kuin olemattomia ajatuksia.

 Pikkuhiljaa horisontti asettuu kohdilleen. Alan hengittää vapaammin. Kupla pysyy. Ei otsassa vaan silmässä. Malttia.

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 3

 Yksi 10 000:stä. Vähän kuin olisi lottovoiton saanut. Paitsi ettei kuitenkaan. Kuka ajattelee, että olis lottovoitto saada reikä silmään tai joutua leikkaukseen. No ei kukaan! Siis murjotin.

 Olin kotona. "Saatte ottaa illalla pois lapun silmältä, mutta yöksi sitten kilpi silmään. Ja nukkua saa vain oikealla kyljellä, kun vasen silmä on leikattu. Ja katse koko ajan alaspäin, ettei kaasukupla karkaa väärään paikkaan silmässä." Muistelin ohjeita ja ajattelin, että kyllähän tällainen viisi vuorokautta menee piankin. No ei mene. 

 Ensimmäinen vuorokausi meni vähän kuin sumussa. Yöksi piti ottaa panadolia ja siitä huolimatta heräilin pitkin yötä. Miten sitä pysyy vain toisella kyljellä? Ja sillä kyljellä nenä menee aina tukkoon. Tyynyjä eteen ja taakse - kunnon barrikaadit, tästä ei liikuta! Yön aikana silmästä valui kudosnesteitä (yök) ja heräilin. Aamuyöstä seuraava panadol. Kipuja silmän ympärillä (todennäköisesti puudutuspiikeistä enemmän kuin itse operaatiosta, yök). Vielä vähän unta.

 Seuraavana päivänä uudelleen klinikalle. Mies lähti viemään... enhän olisi itse sinne päässyt, edes nähnyt minne olisin menossa. Tuijottelin tennareitani, kun päästiin klinikalla seitsemänteen kerrokseen. 

- Jaahas, siekii oot taas täällä, onko paineet alhaalla? Lappeenrantalaispappa siellä taas, kuin turvasatama, istuskeli odotushuoneessa. - Joo, olihan ne eilen, toivotaan, että tänään paremmin. Ja yhdessä oltiin nöyriä ja tuijoteltiin harmaata lattiaa.

 Odotusta. Ihmisiä tuli ja meni. Ja sitten Lappeenrantalaispapalle tultiin sanomaan, että pääsee kotiin. Toivoteltiin hyvät jatkot. Vähän kuin oltaisi oltu haavoittuneina ja sidottuina sotatantereella yhdessä. Ja sitten pääsin minä. Paineitten mittaus silmästä ei ole kivaa. Neula tökkii silmää ja yritä siinä olla räpyttelemättä. 

- Kaikki hyvin ja paineet kohdillaan. Kotiin vaan.

 Huokaisin helpotuksesta. Kiitokset ja miehelle nyökkäys, että voitiin taas lähteä. Kuljetuspalvelu kohti kotia. 

 Kotona aika käy pitkäksi. Jos voisikin vain tehdä, mitä haluaa. Mutta ei. Katse pitää olla alaspäin. Ja sitä paitsi silmällä ei näe. Eikä oikein edes jaksa katsellakaan. Kaasukupla täyttää näkökentän. 

 Löytyisikö hyvä asento päivän mittaan. No ei. Eikä yönkään mittaan. Oma, ihanan pehmeä, puoliuntuvainen tyynyni muuttuu yön aikana kovaksi ja aamuyön aikana joku on ihan selvästi käynyt täyttämässä sen kivillä. Korvanlehteni turpoaa kuin raparperinlehti (tai siltä ainakin tuntuu) ja leukaperäni ovat painuneet toiseen poskeen. Saa vain nukkua vastakkaisella kyljellä kuin leikattu silmä. Voihan tuhannen tulimmaista! Korvanlehden ja poskiluiden lisäksi oikea olkapää ja käsivarsi ovat kuin tulessa viimeistään aamuyön tunteina. Eikö se aamu jo koita!

 Aamulla kuvittelen näyttäväni yksikorvaiselta Dumbolta. Onneksi ei päätä voi nostaa, että joutuisi toteamaan saman peilistä. Murjotan...

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 2

 Silmäklinikka, odotushuone. Sairaanhoitajanuorukainen (kyllä vaan, tässä iässä saa sanoa nuorempia henkilöitä nuorukaisiksi) tuli ja jutteli rauhoittavasti. Paitsi että huomasi, ettei puhe auttanut ja sanoi, että tuon kohta pari panadolia ja yhden Diapamin. Se rauhoittaa. Ajattelin, että tuo mitä tuot, kunhan tuot. Kurkkua vähän kuristi ja roska pyrki silmään.

- Ja sitten laitellaan viittä eri silmätippaa vähän ajan välein ja kanyyli käteen. Saat sitten lisää rauhoittavaa operaation aikana.

 Operaation. Sanoisi suoraan vain, että kohta sua leikellään. No, kohtelias nuori mies. Kyseli vähän väliä, onko kaikki hyvin. On, on. Hoitakaa nyt vain tämä silmä äkkiä. Tippaa ja kanyylia ja odotusta. Lappeenrantalaispappakin pääsi odottelemaan. Kysyi, että joko sulla on leikkaus ohi. Hohhoijaa, mikähän hänenkin aikakäsityksensä oikein oli. Sanoin, ettei vielä, odotellaan.

 Sitten paikalle tuli vihreisiin pukeutunut nalle-karhu. Vaimealla äänellä kyseli, olenko minä minä. Ja pyysi mukaansa. Hänellä oli karhuksi aika hiljainen ääni, mutta ymmärsin kulkiessamme, että hän olisikin leikkaava lääkärini. Rauhallista sorttia, kuten kai lääkäreitten tulee ollakin. Toinen silmäni oli jo kaikista tipoista sumea ja oli hyvä, etten törmännyt oveen mennessämme leikkaussaliin. Sali 6.

 Sali oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Kaikki oli jotenkin ... vanhaa. Väljähtyneen kermanväriset laitteet, iso huone ja peti keskellä kaikkea. Kliinistä.

- Kiipeä siihen vaan. Kiipesin kukkatennareitani lavitsan päässä heilutellen. Vähän kuin "lomalla tässä vaan...". Tuijottelin kattoa. Toivoin, ettei laasti katosta irtoa ja putoa päälleni. Tai ainakaan silmääni.

- Laitellaan sua vähän näihin monitoreihin. Laitelkaa vaan, ajattelin. Käteen remmit verenpainetta mittamaan, sormeen tulppa mittaamaan happisaturaatiota (ihan kuin sairaalasarjasta tv:ssä) ja muutama lätkä rintaan sydäntä tarkkailemaan. Piip, piip, piip. Kuulostaa ainakin vielä, että olen ihan elossa.

Laihanlainen lyhytpartainen joulupukki tuli seuraavaksi esittäytymään. Vihreissä tottakai.
- Olen anestesialääkäri ja laittelen tulemaan vähän rauhoittavaa. Antaa tulla vaan, ajattelin ja mietin, että eikös hänen pitäisi olla jo eläkkeellä. Valkoinen tukka ja parta ja aika monta uurretta kasvoissa. Vai vaikuttavatko lääkkeet jo?

- Ja nyt laitetaan puudutuspiikkiä silmän ympärille. Älä selitä, vaan hoida homma, ajattelin horteissani. Kuka haluaa kuulla, että silmän ympäristöä piikitetään. Ehdin nähdä valtavan ruiskun ennen kuin suljin silmäni ja päätin, etten avaa niitä, ennen kuin kaikenlaiset instrumentit on poistettu lähieteäisyydeltä. Korkeintaan kitarat tai huilut olisin voinut hyväksyä. Heh, huumori pelaa vielä, ehdin miettiä ennen kuin vajosin.

 Olin etukäteen pelännyt, että joutuisin näkemään kaiken leikkelyn, mutta minähän en nähnyt mitään. Onneksi. Thank God, sanoisi joku. En myöskään tajunnut mitään. Tai siis kuullut. Jotain nykimistä tuntui ehkä aluksi, mutta sekin voi olla vain kuvittelua.

 Ja seuraavaksi nalle-karhu sanoikin, että nouse vaan istumaan ja käy tähän pyörätuoliin. What! Siis suoraan leikkurin pöydältä nouset omin jaloin ja melkein lähdet kotiin! Ja minähän nousin ja vain pikkaisen horjahdellen kävin nuorukaisen työntämään tuoliin. Nuorukainen oli varmaan odotellut kulmilla, että koska se mamman silmä on hoidettu ja päästään kahville. Sillä juuri niin kävi. Sairaanhoitajanuorukainen vei minut pöydän ääreen, tarjoili kahvia ja leipiä ja jugurttia kuin parhaimmassakin Caféssa (puuttui vain kuohu-sydän-pursotukset kahvin pinnalta) ja kehotti nauttimaan aamukahvit ja sen jälkeen nojailemaan tyynyyn. Ai tyynyyn? - Juu, tässä on tyyny ja siihen sitten otsa ja katse lattiaan.

 Niin, silmäni oli kaasutettu. Jep. Kaasu pitäisi irroitetun verkkokalvon paikoillaan. Yök ja yök ja yök. SF6 kaasu. Sitä oli pursotettu silmään kuin kermavaahtoa leivoksiin ja sen kanssa oli elettävä jonkun aikaan. Noin kuukauden. Yök. Nyt ollaan siis ihan kaasussa 😂.

 Ja asentohoito aloitettiin siis heti. Asentohoito. Mieleen tuli kaikenlaista seksistä jumppaan. Mutta nyt oltiin hoitotoimenpiteissä. Tarkoitus oli olla hyvin nöyränä (tai murjottaa, kuten eräs ystäväni totesi) viitisen vuorokautta. Katse lattiaan suunnattuna. Koko ajan. Huh!

 Odottelin tarkkailun ajan ja Lappeenrantalaispappakin pääsi toimenpiteestään. Samalla lailla silmä teipattuna.

- Miten meni. - Ihan hyvin. - Tässä nyt tätä kahvia ja leipää. - Ja odotellaan. Just just.

 Ja sitten mittailtiin paineita. Liian alhaalla. Nuorukainen sanoi, että pitää tulla huomenna uudestaan. Mitataan, että onko paineet nousseet. Teki mieli sanoa, että kyllä tässä paine nousee vähemmälläkin, mutta olin ihan ihmisiksi. - Tilaan sulle taksin, niin pääset kotiin. No viimeinkin jotain järkevää. Olin kuin silmäleikkauksesta tullut potilas (yllätys). Toinen silmä peiteltynä ja suojattuna. Kyklooppi.

 Istuskelin odotushuoneessa taas kerran. Tällä kertaa nöyränä ja tuijottelin harmaata vinyylilattiaa. Hyvin oli putsattu. Kukkatennarini olivat levottomat ja halusivat liikenteeseen, kotiin. Tennareitteni viereen ilmestyivät äkkiä mustat turvakengät, mustat housunpuntit ja käsivarsi täynnä tatuointeja.

- Olisiko Rouva lähdössä kotiin? Olisinhan minä. Tartuin karvaiseen, tatuointien peittämään käteen katse tiukasti lattiassa (millainen pää on tällaisen käsivarren omistajalla, mietin, mutten nostanut katsettani) ja kävelimme hissille.

- Että silmäoperaatiossa olet ollut (aika välkky) - Juu. - Ja asentohoito meneillään. - Juu. Ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (mikä hemmetin sanonta tuokin on) ja niin pääsin taksiin ja kotiin.

Ja siitä se sitten alkoi. Murjotus...

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 1

- Makulareikä. Siis mikä...ai minulla?
- Niin, reikä silmänpohjassa. Se voi tulla mistä vaan ja nyt se on teillä. Lääkäri sanoi.
- Miksi juuri minulla? Ja sen tähdenkö en ole nähnyt toisella silmällä lähelle vähään aikaan?
- Juuri niin. Se pitää leikata.

 Olin täynnä kysymyksiä, mutta oli myös paljon, jota en osannut edes ajatella. Reikä silmässä. Pitää leikata. Yök, että joku koskisi silmääni. Se oli ajatus joka puistatti ja sai kyyneleet silmiini.

 Lääkäri sanoi, että "teihin otetaan yhteyttä leikkausajankohdan sopimiseksi" ja käynti oli ohi.

 En osannut ajatella, että onneksi meillä on hyvä terveydenhuolto (tai sairauden, jos tarkkoja ollaan) vaan pyörittelin vain ajatusta, että leikkaus. Muutaman päivän päästä sairaanhoitaja soitti ja kertoi esitutkimuspäivän ja leikkauspäivän. Huh. Onneksi ehdimme lähteä pariksi viikoksi lämpöön ennen sitä. Leikkauksen jälkeen ei nimittäin heti lennellä. Eikä mennä vuoristoon. No, kiipeilemään en olisi ollut lähdössäkään. Kyselin sairasloman pituudesta ja hän sanoi, että pari kolme viikkoa yleensä.

 Siinä vaiheessa ajattelin, että no, pari viikkoa menee kyllä tuosta noin vain. Ajankohta vain ei ollut mitenkään otollinen; suoraan loman jälkeen ja heti kauden alkajaisiksi. Mutta kyllä stiä pari viikkoa kärvistelisi.

 Lähdimme lomareissuun ja aina välillä mielessäni kävi lääkäri ja sairaala ja leikkaus, mutta pääasiassa nautiskelin ympäristöstä, lämmöstä ja auringosta.

 Palattuamme odotti esitutkimuspäivä. Silmäklinikka. Otettiin verenpaine ja silmänpaine, tehtiin pikainen näkötutkimus, vielä kerran kuvattiin silmät. Ja sitten pitkäraajainen lääkäri, joka tuskin mahtui jalkoineen samaan huoneeseen kanssani, näytti minulle kuvat, selitti, että tuossa se reikä on ja kyllä se pitää korjata tai muuten menee näkö kokonaan. Mietin, että voisikohan tässä vähän ulkonäköäkin rustailla, mutten rohjennut ehdottaa.

- Tarvitsetteko sairaslomaa?
- Mitä? Siis tarvitsenko? En kyllä tahtoisi, mutta eikös lääkäri päätä siitä?
- Niin, siis olette vielä työssä eli kirjoitetaan sitten sairaslomalappu. Leikkauksen jälkeen saatte sen. Nelisen viikkoa, arvelen.
Tukahdutin parahduksen! - Siis neljä viikkoa!!! Mutta minulle luvattiin vain pari.
- No kyllä se silmä pitää hoitaa rauhassa kuntoon. Joskus yksityisyrittäjät tai toimihenkilöt saattavat mennä vähän aiemmin töihin.

 Päätin siinä samassa ruveta yksityisyrittäjäksi tai toimihenkilöhän lähinnä olinkin. Siis toimeen.

- Ja käykää ennen leikkausta paikallisessa laboratoriossa sydänfilmissä.

 Sydänfilmi. Eikös sellaisia oteta vain vanhoilta ihmisiltä. Minähän olen hädin tuskin ja pikkaista vaille 60. Nuori ihminen. Ainakin pään sisällä, mielessäni. Juu juu, hoidetaan, hoidetaan.

 Viikon päästä kaikki oli valmiina, filmit otettu (yritin olla edukseni ja hymyillä, muttei tainnut vaikuttaa lopputulokseen...) ja mies pudotti minut aamutuimaan Silmäklinikan porraskäytävään. Sisään vaan rohkeasti.

 Olin aikaisessa, eikä vielä päässyt sisään eteistä pidemmälle. Istuin eteisaulan penkillä yhdessä Lappeenrantalaispapan kanssa ja vaihdoimme tautikuvauksia. Juu, molemmat menossa reiänpaikkaukseen (vähän kuin hammaslääkärin vastaanotolla, ajattelin). Tytär oli tuonut hänet. Minut mies. Vähän jännittää. Molempia, tuumattiin.

 Minulla oli ensimmäinen operointiaika. Operointiaika - kuulostaa oudolta. Mikä helkatin operointi. Vähän kuin preparointi. Tai operetti. Tai. Mieli ehti tuottaa yhden ja toisen sanayhtymän ennen kuin ovet aukesivat ja pääsin sisään...