KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 2

 Silmäklinikka, odotushuone. Sairaanhoitajanuorukainen (kyllä vaan, tässä iässä saa sanoa nuorempia henkilöitä nuorukaisiksi) tuli ja jutteli rauhoittavasti. Paitsi että huomasi, ettei puhe auttanut ja sanoi, että tuon kohta pari panadolia ja yhden Diapamin. Se rauhoittaa. Ajattelin, että tuo mitä tuot, kunhan tuot. Kurkkua vähän kuristi ja roska pyrki silmään.

- Ja sitten laitellaan viittä eri silmätippaa vähän ajan välein ja kanyyli käteen. Saat sitten lisää rauhoittavaa operaation aikana.

 Operaation. Sanoisi suoraan vain, että kohta sua leikellään. No, kohtelias nuori mies. Kyseli vähän väliä, onko kaikki hyvin. On, on. Hoitakaa nyt vain tämä silmä äkkiä. Tippaa ja kanyylia ja odotusta. Lappeenrantalaispappakin pääsi odottelemaan. Kysyi, että joko sulla on leikkaus ohi. Hohhoijaa, mikähän hänenkin aikakäsityksensä oikein oli. Sanoin, ettei vielä, odotellaan.

 Sitten paikalle tuli vihreisiin pukeutunut nalle-karhu. Vaimealla äänellä kyseli, olenko minä minä. Ja pyysi mukaansa. Hänellä oli karhuksi aika hiljainen ääni, mutta ymmärsin kulkiessamme, että hän olisikin leikkaava lääkärini. Rauhallista sorttia, kuten kai lääkäreitten tulee ollakin. Toinen silmäni oli jo kaikista tipoista sumea ja oli hyvä, etten törmännyt oveen mennessämme leikkaussaliin. Sali 6.

 Sali oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Kaikki oli jotenkin ... vanhaa. Väljähtyneen kermanväriset laitteet, iso huone ja peti keskellä kaikkea. Kliinistä.

- Kiipeä siihen vaan. Kiipesin kukkatennareitani lavitsan päässä heilutellen. Vähän kuin "lomalla tässä vaan...". Tuijottelin kattoa. Toivoin, ettei laasti katosta irtoa ja putoa päälleni. Tai ainakaan silmääni.

- Laitellaan sua vähän näihin monitoreihin. Laitelkaa vaan, ajattelin. Käteen remmit verenpainetta mittamaan, sormeen tulppa mittaamaan happisaturaatiota (ihan kuin sairaalasarjasta tv:ssä) ja muutama lätkä rintaan sydäntä tarkkailemaan. Piip, piip, piip. Kuulostaa ainakin vielä, että olen ihan elossa.

Laihanlainen lyhytpartainen joulupukki tuli seuraavaksi esittäytymään. Vihreissä tottakai.
- Olen anestesialääkäri ja laittelen tulemaan vähän rauhoittavaa. Antaa tulla vaan, ajattelin ja mietin, että eikös hänen pitäisi olla jo eläkkeellä. Valkoinen tukka ja parta ja aika monta uurretta kasvoissa. Vai vaikuttavatko lääkkeet jo?

- Ja nyt laitetaan puudutuspiikkiä silmän ympärille. Älä selitä, vaan hoida homma, ajattelin horteissani. Kuka haluaa kuulla, että silmän ympäristöä piikitetään. Ehdin nähdä valtavan ruiskun ennen kuin suljin silmäni ja päätin, etten avaa niitä, ennen kuin kaikenlaiset instrumentit on poistettu lähieteäisyydeltä. Korkeintaan kitarat tai huilut olisin voinut hyväksyä. Heh, huumori pelaa vielä, ehdin miettiä ennen kuin vajosin.

 Olin etukäteen pelännyt, että joutuisin näkemään kaiken leikkelyn, mutta minähän en nähnyt mitään. Onneksi. Thank God, sanoisi joku. En myöskään tajunnut mitään. Tai siis kuullut. Jotain nykimistä tuntui ehkä aluksi, mutta sekin voi olla vain kuvittelua.

 Ja seuraavaksi nalle-karhu sanoikin, että nouse vaan istumaan ja käy tähän pyörätuoliin. What! Siis suoraan leikkurin pöydältä nouset omin jaloin ja melkein lähdet kotiin! Ja minähän nousin ja vain pikkaisen horjahdellen kävin nuorukaisen työntämään tuoliin. Nuorukainen oli varmaan odotellut kulmilla, että koska se mamman silmä on hoidettu ja päästään kahville. Sillä juuri niin kävi. Sairaanhoitajanuorukainen vei minut pöydän ääreen, tarjoili kahvia ja leipiä ja jugurttia kuin parhaimmassakin Caféssa (puuttui vain kuohu-sydän-pursotukset kahvin pinnalta) ja kehotti nauttimaan aamukahvit ja sen jälkeen nojailemaan tyynyyn. Ai tyynyyn? - Juu, tässä on tyyny ja siihen sitten otsa ja katse lattiaan.

 Niin, silmäni oli kaasutettu. Jep. Kaasu pitäisi irroitetun verkkokalvon paikoillaan. Yök ja yök ja yök. SF6 kaasu. Sitä oli pursotettu silmään kuin kermavaahtoa leivoksiin ja sen kanssa oli elettävä jonkun aikaan. Noin kuukauden. Yök. Nyt ollaan siis ihan kaasussa 😂.

 Ja asentohoito aloitettiin siis heti. Asentohoito. Mieleen tuli kaikenlaista seksistä jumppaan. Mutta nyt oltiin hoitotoimenpiteissä. Tarkoitus oli olla hyvin nöyränä (tai murjottaa, kuten eräs ystäväni totesi) viitisen vuorokautta. Katse lattiaan suunnattuna. Koko ajan. Huh!

 Odottelin tarkkailun ajan ja Lappeenrantalaispappakin pääsi toimenpiteestään. Samalla lailla silmä teipattuna.

- Miten meni. - Ihan hyvin. - Tässä nyt tätä kahvia ja leipää. - Ja odotellaan. Just just.

 Ja sitten mittailtiin paineita. Liian alhaalla. Nuorukainen sanoi, että pitää tulla huomenna uudestaan. Mitataan, että onko paineet nousseet. Teki mieli sanoa, että kyllä tässä paine nousee vähemmälläkin, mutta olin ihan ihmisiksi. - Tilaan sulle taksin, niin pääset kotiin. No viimeinkin jotain järkevää. Olin kuin silmäleikkauksesta tullut potilas (yllätys). Toinen silmä peiteltynä ja suojattuna. Kyklooppi.

 Istuskelin odotushuoneessa taas kerran. Tällä kertaa nöyränä ja tuijottelin harmaata vinyylilattiaa. Hyvin oli putsattu. Kukkatennarini olivat levottomat ja halusivat liikenteeseen, kotiin. Tennareitteni viereen ilmestyivät äkkiä mustat turvakengät, mustat housunpuntit ja käsivarsi täynnä tatuointeja.

- Olisiko Rouva lähdössä kotiin? Olisinhan minä. Tartuin karvaiseen, tatuointien peittämään käteen katse tiukasti lattiassa (millainen pää on tällaisen käsivarren omistajalla, mietin, mutten nostanut katsettani) ja kävelimme hissille.

- Että silmäoperaatiossa olet ollut (aika välkky) - Juu. - Ja asentohoito meneillään. - Juu. Ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (mikä hemmetin sanonta tuokin on) ja niin pääsin taksiin ja kotiin.

Ja siitä se sitten alkoi. Murjotus...