ONKO OLLUT IKÄVÄ KOMISARIO PALMUA?

 On taas kesä. Kolme vuotta sitten oli myös kesä, kun silmästäni löydettiin reikä. No, se korjattiin leikkauksella. Ikävä tapaus. Tai se toipumisvaihe. Kaasua silmään ja asentohoitoa ja vaikka mitä. Rasittava tapaus (voit käydä reikäoperaation pikakurssin laittamalla hakusanaksi blogiin Komisario Palmu). 

 Toivuin siitä. Hitaasti ja varmasti. Sisulla. Kului vuosi. Ja jälkitauti iski. Nimittäin silmään. Iski kaihi. Se vanhojen ihmisten tauti. Silmän eteen vedettiin verho. Siitä sitten taas sairaalaan ja veitsen terälle. Huh! Selvittiin siitäkin. Loisteliaasti. 

 Sen jälkeen elämä on ollut kuin "silkkiä vaan". Aurinko on saanut paistaa ja näkökenttä on ollut kirkas. Kunnes. Tämän kevään aikana olen varsinkin töissä alkanut siristellä silmiäni. Tietokonetta olen tuijotellut niska takakenossa kuin ylpeä kuninkaallinen pitkin nenänvarttani. Pientä niskajumppaa ja hierontaa välillä ja uudet takakenot. Pieni epäilys on hiipinyt mieleeni... jos jotain taas. Pah! Kyllä sitä parin vuoden välein pitää näkö tutkituttaa. Tässä iässä uudet lasit ovat välttämätön paha muutaman vuoden välein. Vähän niinkuin auton katsastus. Pitääkö jostain kiristää tai löysyttää. Onko renkaissa vielä pitoa.

 Reippaasti tilasin siis taas ajan silmälääkärilleni. Ei maksutonta tarjousoptikkoa. Ei meille, jonka silmiä on ronkittua aiemmin. Ja niin kauniina kesäpäivänä taas kerran istuin käytävällä ja odottelin vuoroani. Mietin samalla, millaiset uudet, hienot kehykset hankkisin. Pyöreät isot, neliskanttiset, pilottimalliset vai jotain niitten väliltä. 

 "Turunen ja sisään ja istupa siihen. Mukava nähdä (ai on vai) ja mikäs tällä kertaa tuo sinut tänne." Tuttavallinen ja rauhoittava lääkärini jutustelee ja alan selittää. Taas kerran. "No kun tuntuu, etten näe. Varsinkin töissä. Siis lähelle. Ja välillä kauas." "No tutkitaan." 

 Lääkäri aloittaa normioperaationsa. Tippaa silmään ja toiseen.  Ja toista tippaa. Ja vielä. Pisarat valuvat ja pyyhitään poskia. Kehykset silmille ja vaihdetaan linssejä. "Näkyykö mitään. Mitä näkyy. Eikö näy?" Lisää tippoja. Miten ne kaikki mahtuvat silmään... Ja taas tutkitaan. Katse suoraan. "Juu, nyt on valitettavasti näin." Kuka haluaa kuulla tuollaista. Ei noin aloiteta mitään lauseita potilaalle!!!

 "Niin siis kun sinulle nyt on tehty noita operaatioita ja varhaisessa iässä se kaihileikkaus, niin siitä on seurannut jälkitautina jälkikaihi." Siis mikä!!! Jälkitaudin jälkitauti!!! Olisko kannattanut lotota! Siis tarkoittaako tämä nyt TAAS jotain operaatiota. Eikö tästä voisi vain selvitä uusilla laseilla. Mutta ei. Siis ei todella. Pääsen kuulkaas TAAS kerran vähän operoitavaksi ja TAAS kerran toipumaan ja ja ja. 

 En huomaa kysyä, että seuraakohan tästä jälkitaudista TAAS jokin uusi jälkitauti. Minun tuurillani ihan varmaan. Lääkäri jatkaa " Ja epäonneksesi se kaihi on kehittynyt ihan näköalueen keskelle. Ja näyttää siltä, että se korjatun reiän arpi on myös paksuuntunut. Että laitan sut nyt taas leikkausjonoon."

 Juu. Että sillä lailla. Eipä tässä sen kummenpaa. Taas odotellaan kutsua sairaalaan. Siinäpä tuo syksy kuluukin. Odotellessa. "Tällä hetkellä on jonoja ja tää on tällainen kakkoskiireellinen, joten voi kulua aikaa, ennen kuin päääset." No ei todellakaan haittaa! Paitsi näkö. Vielä tällä pärjää, mutta kuinka kauan. Taas saa toinen silmäni ottaa vetovastuun ja hoitaa hommat toisen puolesta. Onneksi se on vahva. Ja katsoo kirkkaasti tulevaan. Otetaan tämä nyt taas tällaisena seikkailuna, ajattelen. 

 Onneksi en tapaa Komisario Palmua tälläkään kertaa. Kaasutetuksi tuleminen on vihoviimeistä. Pienestä rauhassa ottamisesta ja pään pystyssä pitämisestä kyllä selviän. Mutta nyt nautin kesästä. Syksy on jossain kaukana edessä. Ja saattaahan se tulla talvikin, ennen kuin veitsi taas välähtää. Sitä ennen annan veitsien viuhua keittiössä entiseen malliin ja joskus, ehkä joskus, saatan taas tänne pujauttaa jonkun uuden reseptin.

 Siis, tervetuloa kesän ihanuudet, auringon paisteet ja kaikki lomalaisen joutilaat päivät keinupäikkäreineen ja linnunlauluineen!

 

NÄMÄ PÄIVÄT

Komisario Palmun kaihileikkauksesta tuli sairaslomaa kaksi viikkoa. Risteileviä ajatuksia päässäni kotiin lähtiessä. Olenko nyt kaksi viikkoa eristyksissä, tekemättä mitään? Ohjeistus oli, että voit liikkua normaalisti, mutta vältä laittamasta päätä alaspäin, ponnisteluja, hikoilua, paineita, raskaitten taakkojen kantamista... No eikö silloin voisi olla töissä, ajattelin. 

Päivä 1/14

Kasvot kipeät. Ihossa näkyy leikkausteippien jäljet (no ehkä siinä irtosi muutama mustapääkin ja muu ihon tukko samalla, kun teippiä revittiin). Punottaa. Silmän ympärys on juuri sen tuntuinen, että on ollut levitintä ja luomia venytelty ohimolle ja leukaan. Pientä pakotusta. Päiväunet tekevät hyvää. Ja pimeä. Aurinko ja valoisuus lävistää pään kipeästi.

Päivät 2, 3, 4/14

Sisällä hissuttelua. Äänikirjat ovat huippukeksintö. Samalla voi puuhastella pienesti, tehdä ruokaa, vähän leipoa ja samalla upota kirjaan. Neljä kertaa päivässä puhelin hälyttää - tippahälytys. Antibioottia silmään. Rasittavaa alkupäivinä, mutta kyllä sen pari viikkoa kestää. Maailma kirkastuu pikku hiljaa. Öisin teippaan suojakilven silmän suojaksi. Etten hiero tai raavi tai painele silmää. Kyklooppi. Ja aamuisin teipin mukana tuntuu irtoavan ihohuokosetkin. Kuorintaa raakamenetelmällä.

Päivä 5/14

Päätän lähteä ulos kävelemään. Muista: rauhallisesti!, muistutan itseäni. Ei sitä liikkumisen riemua vaan riemua ulkona olemisesta. Aurinkolasit silmillä estämään liikaa valoa. Mutta miten kaunis maisema onkaan. Traktori kyntää viimeistä peltoa, aurinko luo varjoja, hengitän. Hengitän!

Päivät 6,7,8/14

Taas vähän kävelyjä. Päivän kohokohta. Kävelen lähipikkukauppaan - tikusta asiaa ja ostan mandariineja. Kaupan valot ärsyttävät silmää ja silmänurkassa alkaa disco. Valot välkkyvät ja kaupassakäynti loppuu lyhyeen.  Silmän ulkonurkassa "näkyvä" kuunsirppi, alue, joka ei näe, on myös vilkkuherkkä. Sisällä tai ulkona, usein valon ärsyttämänä, alkaa vilkkuminen. Silmien kiinnipitäminen rauhoittaa. Viikon "kuivan kauden" jälkeen pääsen vihdoin suihkuun! Miten ihminen voikaan olla pienestä onnellinen! Edelleenkään en valuta vettä suoraan silmääni, mutta nautin, nautin ja annan veden valua. Ja puhtaat hiukset! Ihan wau!

Päivä 9/14

Lähdetään ensimmäistä kertaa isoon kauppaan. Korona ja maski ahdistaa. Ei niinkään korona vaan se maski. Muistan olla ponnistelematta, en siis kanna kauppakasseja. Ison kaupan valot eivät häiritse silmää. Illalla pääsen kyydissä keikalle. Tunnin keikka Pete Parkkosta. Ystävä ihmettelee, kuinka maltan olla niin rauhassa. Jep. Ei riehumista eikä tanssin humua. Mutta kylläpä virkistää. 

Päivät 10,11,12/14

Päivät kuluvat. Mieli käväisee välillä töissä, mutta maltan olla huolehtimatta. Ompelen vähän. Pitkästä aikaa on mukava hypistellä kankaita ja antaa saumurille kyytiä. Ja löydän sisäisen marttani; alan kutoa sukkia! Se on selvästi äidiltä perittyä! 

Tippahälytykset muistuttavat edelleen lääkityksestä. Tuijotan silmääni peilistä. Näyttää melkein, kuin olisi tehty luomen kohotus...Ehkä ne teipit olivat tehokkaita? Toinen luomi roikkuu ennallaan. Vanheneminen. Viikonloppuna nuoriso käy auttelemassa pihahommissa. Kalusteet suojaan, kesäkukat pois, maahan varisseet lehdet kasaan ja lehtikehikkoon. Ihana päivä, kun näkee, että kaikki tekevät yhdessä. Ja vähän väliä joku muistuttaa, että älä ja varo ja et nyt tee.  Oma osuuteni onkin lähinnä ruoan valmistusta. Kiitoksena.

Päivät 13, 14/14

Sisko kysyy, oletko ihan varmasti työhönpaluukunnossa. Poskipää ja silmän ulkonurkka tietävät vielä muistuttaa olemassaolostaan. Vähän kuin kevyt painontunne ja varjostus. Mutta kyllä, olen työkuntoinen.  Onneksi työni ei ole fyysistä vaan enemmänkin henkistä. Ja toki tietokoneen tuijottelua. Ja säätämistä ja päättämistä. Mutta ihmiset! Oi, miten ikävä onkaan sitä työpaikan hyvää pöhinää. Ihana palata töihin. Rauhallisesti.

NÄMÄ PÄIVÄT

Nämä päivät, jolloin pitää ottaa rauhallisesti - vastoin omaa rytmiäni.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa liikaa innostumista - vaikka se olis minulle ominaista.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa kumartelua, ettei paine silmässäni kasva liian isoksi.

Nämä päivät, jotka opettavat minua kärsivällisyyteen, jota luonteessani on ehkä liian vähän.

Nämä päivät, jotka osoittavat minulle sen kaiken arvon, jota arjessani en ymmärrä kiitollisena vastaanottaa.

Nämä uskomattomat syyspäivät, joita ihailen sisällä, koska liika valo iskee pääni lävitse tikarin lailla.

Nämä ihanat arjen ihmeet, joita en osaa arvostaa, ennen kuin ne viedään käsistä, iholta, näöltä.

Kunnes jäljellä ovat kuvitelmat, mielen muodostamat kudelmat päivistä, jotka ovat merkityksellisiä juuri minulle, juuri tässä hetkessä. 

Ja eilen, tänään, huomenna. 

Yritän oppia ymmärtämään tämän hetken opetukset.

Tämän hetken, jolloin hengitän ja tartun siihen, mitä on.

Uskoon toipumisesta.

Toivoon huomisesta.

Iloon tulevasta.

Luottamukseen liikkeestä pysähdyksen jälkeen.