NÄMÄ PÄIVÄT

Komisario Palmun kaihileikkauksesta tuli sairaslomaa kaksi viikkoa. Risteileviä ajatuksia päässäni kotiin lähtiessä. Olenko nyt kaksi viikkoa eristyksissä, tekemättä mitään? Ohjeistus oli, että voit liikkua normaalisti, mutta vältä laittamasta päätä alaspäin, ponnisteluja, hikoilua, paineita, raskaitten taakkojen kantamista... No eikö silloin voisi olla töissä, ajattelin. 

Päivä 1/14

Kasvot kipeät. Ihossa näkyy leikkausteippien jäljet (no ehkä siinä irtosi muutama mustapääkin ja muu ihon tukko samalla, kun teippiä revittiin). Punottaa. Silmän ympärys on juuri sen tuntuinen, että on ollut levitintä ja luomia venytelty ohimolle ja leukaan. Pientä pakotusta. Päiväunet tekevät hyvää. Ja pimeä. Aurinko ja valoisuus lävistää pään kipeästi.

Päivät 2, 3, 4/14

Sisällä hissuttelua. Äänikirjat ovat huippukeksintö. Samalla voi puuhastella pienesti, tehdä ruokaa, vähän leipoa ja samalla upota kirjaan. Neljä kertaa päivässä puhelin hälyttää - tippahälytys. Antibioottia silmään. Rasittavaa alkupäivinä, mutta kyllä sen pari viikkoa kestää. Maailma kirkastuu pikku hiljaa. Öisin teippaan suojakilven silmän suojaksi. Etten hiero tai raavi tai painele silmää. Kyklooppi. Ja aamuisin teipin mukana tuntuu irtoavan ihohuokosetkin. Kuorintaa raakamenetelmällä.

Päivä 5/14

Päätän lähteä ulos kävelemään. Muista: rauhallisesti!, muistutan itseäni. Ei sitä liikkumisen riemua vaan riemua ulkona olemisesta. Aurinkolasit silmillä estämään liikaa valoa. Mutta miten kaunis maisema onkaan. Traktori kyntää viimeistä peltoa, aurinko luo varjoja, hengitän. Hengitän!

Päivät 6,7,8/14

Taas vähän kävelyjä. Päivän kohokohta. Kävelen lähipikkukauppaan - tikusta asiaa ja ostan mandariineja. Kaupan valot ärsyttävät silmää ja silmänurkassa alkaa disco. Valot välkkyvät ja kaupassakäynti loppuu lyhyeen.  Silmän ulkonurkassa "näkyvä" kuunsirppi, alue, joka ei näe, on myös vilkkuherkkä. Sisällä tai ulkona, usein valon ärsyttämänä, alkaa vilkkuminen. Silmien kiinnipitäminen rauhoittaa. Viikon "kuivan kauden" jälkeen pääsen vihdoin suihkuun! Miten ihminen voikaan olla pienestä onnellinen! Edelleenkään en valuta vettä suoraan silmääni, mutta nautin, nautin ja annan veden valua. Ja puhtaat hiukset! Ihan wau!

Päivä 9/14

Lähdetään ensimmäistä kertaa isoon kauppaan. Korona ja maski ahdistaa. Ei niinkään korona vaan se maski. Muistan olla ponnistelematta, en siis kanna kauppakasseja. Ison kaupan valot eivät häiritse silmää. Illalla pääsen kyydissä keikalle. Tunnin keikka Pete Parkkosta. Ystävä ihmettelee, kuinka maltan olla niin rauhassa. Jep. Ei riehumista eikä tanssin humua. Mutta kylläpä virkistää. 

Päivät 10,11,12/14

Päivät kuluvat. Mieli käväisee välillä töissä, mutta maltan olla huolehtimatta. Ompelen vähän. Pitkästä aikaa on mukava hypistellä kankaita ja antaa saumurille kyytiä. Ja löydän sisäisen marttani; alan kutoa sukkia! Se on selvästi äidiltä perittyä! 

Tippahälytykset muistuttavat edelleen lääkityksestä. Tuijotan silmääni peilistä. Näyttää melkein, kuin olisi tehty luomen kohotus...Ehkä ne teipit olivat tehokkaita? Toinen luomi roikkuu ennallaan. Vanheneminen. Viikonloppuna nuoriso käy auttelemassa pihahommissa. Kalusteet suojaan, kesäkukat pois, maahan varisseet lehdet kasaan ja lehtikehikkoon. Ihana päivä, kun näkee, että kaikki tekevät yhdessä. Ja vähän väliä joku muistuttaa, että älä ja varo ja et nyt tee.  Oma osuuteni onkin lähinnä ruoan valmistusta. Kiitoksena.

Päivät 13, 14/14

Sisko kysyy, oletko ihan varmasti työhönpaluukunnossa. Poskipää ja silmän ulkonurkka tietävät vielä muistuttaa olemassaolostaan. Vähän kuin kevyt painontunne ja varjostus. Mutta kyllä, olen työkuntoinen.  Onneksi työni ei ole fyysistä vaan enemmänkin henkistä. Ja toki tietokoneen tuijottelua. Ja säätämistä ja päättämistä. Mutta ihmiset! Oi, miten ikävä onkaan sitä työpaikan hyvää pöhinää. Ihana palata töihin. Rauhallisesti.

NÄMÄ PÄIVÄT

Nämä päivät, jolloin pitää ottaa rauhallisesti - vastoin omaa rytmiäni.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa liikaa innostumista - vaikka se olis minulle ominaista.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa kumartelua, ettei paine silmässäni kasva liian isoksi.

Nämä päivät, jotka opettavat minua kärsivällisyyteen, jota luonteessani on ehkä liian vähän.

Nämä päivät, jotka osoittavat minulle sen kaiken arvon, jota arjessani en ymmärrä kiitollisena vastaanottaa.

Nämä uskomattomat syyspäivät, joita ihailen sisällä, koska liika valo iskee pääni lävitse tikarin lailla.

Nämä ihanat arjen ihmeet, joita en osaa arvostaa, ennen kuin ne viedään käsistä, iholta, näöltä.

Kunnes jäljellä ovat kuvitelmat, mielen muodostamat kudelmat päivistä, jotka ovat merkityksellisiä juuri minulle, juuri tässä hetkessä. 

Ja eilen, tänään, huomenna. 

Yritän oppia ymmärtämään tämän hetken opetukset.

Tämän hetken, jolloin hengitän ja tartun siihen, mitä on.

Uskoon toipumisesta.

Toivoon huomisesta.

Iloon tulevasta.

Luottamukseen liikkeestä pysähdyksen jälkeen.