KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 5, 
loppu

 Pikkuhiljaa pääsen harjoittelemaan pystyssä olemista. Niskalihakset tuppaavat jarruttamaan harjoituksia. On kuin panssari olisi kiedottu yläkropan ympärille. Jos Notre Dame ei olisi remontissa, voisin hakea kellonsoittajan paikkaa, sillä sellaiset pahkurat olen niskaani kasvattanut viime päivien aikana. Näitä ei saa murskattua parhain, kovakouraisinkaan hieroja tai fysioterapeutti. Ehkä alan myydä pääsylippuja: Tulkaa katsomaan uskomattomia niskapahkuroita! Nainen, joka eli lopun elämäänsä kumarassa!

 Mutta: voiton päivä: pääsin kunnolla suihkuun! Harvoin ihminen on onnellinen pienistä asioista, mutta sunnuntaina oli sellainen päivä. Päänahkassani onkin jo jos jonkinlaista eloa...ainakin tuntuu siltä. Edelleen vältän veden joutumista silmään, mutta että pääsee pesemään hiukset! Jippii!!! Voi sitä hartautta, jolla tuijotan virtaavaa vettä ja rakkaudella tuijottelen kaikkia ihania shamppoo- ja hoitoainepulloja. Aah!!!

 Kaikenlaisia rajoitteita elämässä on vielä toipilasaikana. Öisin on kaikkiaan parin viikon ajan pidettävä kilpeä eli Kyklooppi-yöt jatkuvat. Ns. terve silmä näyttää tällä hetkellä melkein sairaammalta, kun parin viikon ajan on ollut pelkästään oikealla kyljellä. Kaikki nesteet kehosta ovat pakkautuneet silmäluomeen - ylle ja alle. Ja poskeen. Kai tähän operaatioon kuuluu jälkihoito? Jonkunlainen facelift olisi paikallaan. Kyllä näistä nesteistä yhden pienen aavikon kastelisi. Kierrätystä...

 Ja kupla on silmässä. Ymmärrän, että se poistuu pikku hiljaa, mutta voisiko se vähän nopeuttaa tahtiaan. Mieleni tahti nopeutuu jo, mutta kroppa laittaa hanttiin. Parin ensimmäisen viikon aikana saa liikkua normaalisti (jaa, kenen normaalisti, kysyn vaan) ja raskasta liikuntaa voi harrastaa kolmen viikon jälkeen. Jos siltä tuntuu. No tällä hetkellä onneksi ei vielä tunnu. Kun ei kerran saakaan. 

 Kaasukupla näkyy koko ajan näkökentässä. Välillä erehdyn haromaan silmälaseja pois päästä, vaikken niitä ole edes laittanutkaan. Kuplan reuna muistuttaa erehdyttävästi lasien pokaa. Mies katsoo, että pikku-ukkojako se näkee. Kupla myös heiluu, kun pää heiluu. Koko ajan olen siis pienessä seilissä...

 Syvyysnäkö on vähän hukassa. Kun kahdesta silmästä, jotka yleensä pelaavat yhteen, toinen päättää heittäytyä toimettomaksi, ei toinen samantien pysty korvaamaan toista. Kolmiulotteisuudesta tulee kaksiulotteista....tai yksi...

 Ja pitää varoa. Ettei tule mustaa laatikkoa näkökenttään.  Tai ettei ala nokisade. Silloin pitäisi sännätä takaisin klinikalle heti. Eilen sitten näin pienen mustan pisteen, vähän kuin roskan näkökentässä. Paniikki meinasi hiipiä...nytkö se nokisade alkoi? Todennäköissesti vain silmän kuivumisesta aiheutunut näköhaitta. Miten silmä voi kuivua, vaikka siinä on koko ajan kupla?

 Onneksi ystäviltä tulee viestejä ja kannustusta; tsemppiä, kyllä sä selviät, sisulla vaan...Se piristää. Empatiaa on vaikeampi kestää. Ystävä tulee käymään, katsoo lempeästi ja kysyy empaattis-sympaattis-terapeuttis-äänellään: Kuinka sä oikeasti voit? Ja samalla avautuu pienehkö Niagaran putous. Miten tämä nyt näin. - Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä. Niin kuin oikeasti onkin. Sitten jutellaan ja vähän ajan päästä jo nauretaan. Elämä on, voisi sanoa.

Muistelen lomaa. Aurinkoisia päiviä. Sitä, kun näköpiirissä ei ollut kaasukuplaa.

Odottelen kärsivällisesti. Välillä tosin vähemmän kärsivällisesti.

Nyt sentään pystyn lukemaan edes vähän aikaa kerrallaan.

En ala riuhtoa enkä jumpata vielä viikkoon tai pariin.

Kyllä tämä tästä.

Kasvattelen henkistä pääomaa.

Kiitos, kun elitte mukana!