ONKO OLLUT IKÄVÄ KOMISARIO PALMUA?
On taas kesä. Kolme vuotta sitten oli myös kesä, kun silmästäni löydettiin reikä. No, se korjattiin leikkauksella. Ikävä tapaus. Tai se toipumisvaihe. Kaasua silmään ja asentohoitoa ja vaikka mitä. Rasittava tapaus (voit käydä reikäoperaation pikakurssin laittamalla hakusanaksi blogiin Komisario Palmu).
Toivuin siitä. Hitaasti ja varmasti. Sisulla. Kului vuosi. Ja jälkitauti iski. Nimittäin silmään. Iski kaihi. Se vanhojen ihmisten tauti. Silmän eteen vedettiin verho. Siitä sitten taas sairaalaan ja veitsen terälle. Huh! Selvittiin siitäkin. Loisteliaasti.
Sen jälkeen elämä on ollut kuin "silkkiä vaan". Aurinko on saanut paistaa ja näkökenttä on ollut kirkas. Kunnes. Tämän kevään aikana olen varsinkin töissä alkanut siristellä silmiäni. Tietokonetta olen tuijotellut niska takakenossa kuin ylpeä kuninkaallinen pitkin nenänvarttani. Pientä niskajumppaa ja hierontaa välillä ja uudet takakenot. Pieni epäilys on hiipinyt mieleeni... jos jotain taas. Pah! Kyllä sitä parin vuoden välein pitää näkö tutkituttaa. Tässä iässä uudet lasit ovat välttämätön paha muutaman vuoden välein. Vähän niinkuin auton katsastus. Pitääkö jostain kiristää tai löysyttää. Onko renkaissa vielä pitoa.
Reippaasti tilasin siis taas ajan silmälääkärilleni. Ei maksutonta tarjousoptikkoa. Ei meille, jonka silmiä on ronkittua aiemmin. Ja niin kauniina kesäpäivänä taas kerran istuin käytävällä ja odottelin vuoroani. Mietin samalla, millaiset uudet, hienot kehykset hankkisin. Pyöreät isot, neliskanttiset, pilottimalliset vai jotain niitten väliltä.
"Turunen ja sisään ja istupa siihen. Mukava nähdä (ai on vai) ja mikäs tällä kertaa tuo sinut tänne." Tuttavallinen ja rauhoittava lääkärini jutustelee ja alan selittää. Taas kerran. "No kun tuntuu, etten näe. Varsinkin töissä. Siis lähelle. Ja välillä kauas." "No tutkitaan."
Lääkäri aloittaa normioperaationsa. Tippaa silmään ja toiseen. Ja toista tippaa. Ja vielä. Pisarat valuvat ja pyyhitään poskia. Kehykset silmille ja vaihdetaan linssejä. "Näkyykö mitään. Mitä näkyy. Eikö näy?" Lisää tippoja. Miten ne kaikki mahtuvat silmään... Ja taas tutkitaan. Katse suoraan. "Juu, nyt on valitettavasti näin." Kuka haluaa kuulla tuollaista. Ei noin aloiteta mitään lauseita potilaalle!!!
"Niin siis kun sinulle nyt on tehty noita operaatioita ja varhaisessa iässä se kaihileikkaus, niin siitä on seurannut jälkitautina jälkikaihi." Siis mikä!!! Jälkitaudin jälkitauti!!! Olisko kannattanut lotota! Siis tarkoittaako tämä nyt TAAS jotain operaatiota. Eikö tästä voisi vain selvitä uusilla laseilla. Mutta ei. Siis ei todella. Pääsen kuulkaas TAAS kerran vähän operoitavaksi ja TAAS kerran toipumaan ja ja ja.
En huomaa kysyä, että seuraakohan tästä jälkitaudista TAAS jokin uusi jälkitauti. Minun tuurillani ihan varmaan. Lääkäri jatkaa " Ja epäonneksesi se kaihi on kehittynyt ihan näköalueen keskelle. Ja näyttää siltä, että se korjatun reiän arpi on myös paksuuntunut. Että laitan sut nyt taas leikkausjonoon."
Juu. Että sillä lailla. Eipä tässä sen kummenpaa. Taas odotellaan kutsua sairaalaan. Siinäpä tuo syksy kuluukin. Odotellessa. "Tällä hetkellä on jonoja ja tää on tällainen kakkoskiireellinen, joten voi kulua aikaa, ennen kuin päääset." No ei todellakaan haittaa! Paitsi näkö. Vielä tällä pärjää, mutta kuinka kauan. Taas saa toinen silmäni ottaa vetovastuun ja hoitaa hommat toisen puolesta. Onneksi se on vahva. Ja katsoo kirkkaasti tulevaan. Otetaan tämä nyt taas tällaisena seikkailuna, ajattelen.
Onneksi en tapaa Komisario Palmua tälläkään kertaa. Kaasutetuksi tuleminen on vihoviimeistä. Pienestä rauhassa ottamisesta ja pään pystyssä pitämisestä kyllä selviän. Mutta nyt nautin kesästä. Syksy on jossain kaukana edessä. Ja saattaahan se tulla talvikin, ennen kuin veitsi taas välähtää. Sitä ennen annan veitsien viuhua keittiössä entiseen malliin ja joskus, ehkä joskus, saatan taas tänne pujauttaa jonkun uuden reseptin.
Siis, tervetuloa kesän ihanuudet, auringon paisteet ja kaikki lomalaisen joutilaat päivät keinupäikkäreineen ja linnunlauluineen!