LINJA-AUTOSSA OMPI TUNNELMAA...
Tarinoita arjesta...kun yksityisautoilija pienensi hiilijalanjälkeään ja hoiti vähän lannoitusta samalla 😇😉
Aamulla oli tarkoitus siis oman auton sijaan lähteä bussilla Helsinkiin. Meiltä ei busseja usein kulje, joten hyvissä ajoin olin jo pakkasessa pysäkillä. Oli siellä onneksi joku toinenkin, Rouva. Ja kuten maalla on tapana, juteltiin niitä näitä. Pakkasista. Lumitöistä. Hiihtämisestä (Oletko jo käynyt laduilla? Juu en. Juuri on käyty latukoneilla, tuosta puiston kulmalta lähtee. Noo, en ole muutamaan vuoteen hiihtänyt...).
Bussia ei näy. Pari koululaista tulee pysäkille. Ei bussia edelleenkään. Katsotaan kelloa. Vartin jo myöhässä (meiltä menee vain kerran tunnissa).
No nyt tulee bussi...mutta ei se kaupunkiin menevä. Koululaiset sanovat, että tällä pääsee sinne liityntäpysäkille (mikä ihmeen liityntäp...). Rouva sanoo, että hypätään kyytiin. Bussissa hän tutkii kännykkää ja sanoo: juu, meidän bussivuoro olikin peruttu. What! Hitto! (=ensimmäinen lannoite). No liitynnässä pitää juosta, että ehditään EHKÄ seuraavaan kaupunginbussiin. Hitto! (=toinen lannoitus).
Hengitys huuruaa juoksun tahtiin. Vähän pistää kylkeen. Ja kurkkuun.
Jee! Ehditään. En ehkä myöhästykään... ainakaan paljoa.
Rentoilen ja kuuntelen kuulokkeilla radiota.
Vallilassa Rouva jää pois ja huikkaa, että meneeköhän tämä Kamppiin. Minä siihen huolettomasti, että minähän jään pois Hakaniemessä, josta kävelen Pitkänsillan yli Yliopistolle. Kahden sekunnin murto-osan kuluttua tajuan, että hetkinen. Siis jos bussi menee Kamppiin, se ei mene Hakaniemen kautta. Seuraavan kahden sekunnin jälkeen bussi kääntyy... Hitto! (=kolmas...) Kampin reitille. Hitto, hitto, hitto! (=ei pysty laskemaan...).
Pää surisee. Joku horoskooppi sanoi, että tänään on loistava päivä ratkoa ongelmia. No, onneksi tuli ongelmia, joita ratkoa!
Jos menen bussilla Kamppiin, en ehdi mitenkään ajoissa Yliopistolle. Missä voisin hypätä ratikkaan? Miten reitit menevät nykyisin? Koska olen viimeksi kulkenut julkisilla? Tai ainakaan niin, että olisi pitänyt välillä vaihtaa kulkuneuvoa tai ainakaan niin, etten tiedä mitä, missä, milloin? Hitto! (=lähestytään kymmenettä lannoiteannosta).
Bussi etenee, erilaisia reittivaihtoehtoja pyörii päässäni kuin youtubessa musavideoita. Jossain vaiheessa ponnahdan ylös istuimeltani kuin vieteri ja jään pois kyydistä Kansallismuseon tienoilla. Ryntään suojateiden yli päin punaisia (Hitto! Eihän kukaan huomannut. Juu, lannoitekasa kasvaa) ja suuntaan ratikkapysäkille.
Ennen tästä pääsi vaikka minne, nyt vain suoraan. Lasipalatsilla on jäätävä pois. Nelonen tulee ja menen muiden mukana kyytiin vähän kuin kulkisin aina tällä. Hyvä, etten ala vihellellä. No en tod!
Tutkin ratikassa linjakarttaa. Muutama vaihtoehto. Minuutit kuluvat. Kello lähestyy jo yhdeksää.
Lasipalatsilla hyppään kyydistä, kipitän ihmisvirran mukana kohti Rautatieaseman pysäkkiä. Varovasti. Tiet ovat liukkaat lumisateiden jäljiltä (ai hiihtämään, no en tod). Ratikka tulee samantien ja hyppään kyytiin. Huh, tämähän alkaa jo sujua vai mitä. Kello on jo yhdeksän. Myöhässä. Punainen liikennevalo. Aja nyt vaan... Ei, odotetaan tietenkin niin kuin pitääkin. Sekunnit ja minuutit kuluvat.
Vihdoin oikealla pysäkillä ja suorastaan lennän ulos ja suojatie ja toinen ja vähän matkaa Liisankatua ja mäki ylös. Pistää kurkkuun. Kylmä ilma valuu kurkusta alas. Hengästyttää. Kyllä nyt on urheiltu jo pitkän matkan juoksu tähtäimessä. Mutta ei tällä kunnolla. Hitto! (=kasvaa, kasvaa...).
Vihdoin Yliopistolla ja ohjelmassa oli, että Minerva-rakennus. Sinne ja portaat alas ja käytävää pitkin ja huoh! perillä. Riisun takin ja käyn istumaan. Luennoitsija sanoo, että olitko sinäkin väärässä paikassa. Minä, että en, vaan bussit ja... Kollega huikkaa, että sulla on opetusta Athenassa. WHAT! HITTO! (=iso kasa). Hymyilen ja sanon, että noo, heippa ja nähdään. Ja takki päälle ja ulos ja seuraavaan rakennukseen (ai niin, siellähän olisi ollut se "salareitti" alas ja hissiin ja portaat ja jotain...).
Viimein saavun oikeaan paikkaan väärään aikaan ja niskassa hiki valuen. Puristan vielä hymyn huulilleni ja sanon, että anteeksi, että olen myöhässä.
Huh ja huoh ja perillä ja keskity-keskity-keskity. Äkkiä pääsen kiinni luentoon ja huokaisen syvään.
Ehkä liian aikaisin.
Nimittäin kotimatka on vielä edessä.
Mutta minähän tiedän, mistä ja miten menen. Ei hätää. Toivon.
Luennot loppuvat ajoissa ja kävelen rauhallisesti Yliopistolta Pitkänsillan yli kohti Hakaniemeä ja pysäkkiä. Seison ja hengittelen pakokaasupakkasilmaa. Busseja tulee ja menee. Pari minuuttia vielä, kunnes minun bussini tulee. Olen tarkkana ja tutkin bussien numeroita ja päätepysäkkejä. Viikki ja Peijas ja sitä sun tätä. Sitten tulee se minun numeroni. Mutta siinä lukee Kerava. Ja Leinelän kautta. Siis ei meille. Liikahdan vähän bussin suuntaan. Mutta ei. Kerava. Bussi lähtee jatkamaan matkaa ja suunnilleen samassa tajuan, että se olisi ollut minun bussini. HITTO! (=lannoitetta riittää kohta naapureillekin).
Ja taas alkaa aivoissa höyrytä. Kännykkä ja hsl ja reitit ja aikataulut. Ei onnistu. Pitää odottaa seuraavaa. Matka kestää tunnin ja seuraavalla bussilla olen kotona myöhään, myöhemmin, kaikkein myöhäiten...HITTO! (=en enää laske enkä mieti)
Lentokentän busseja on ehtinyt mennä ohi jo kaksi ja kolmas tulee. Päätöksiä on tehtävä pian. Hyppään kyytiin. Siis mitä, voinko vielä vaihtaa matkalla johonkin toiseen? Joka menisi edes lähemmäs? Miksi meille ei kulje bussit? Mistä saa taksin loppupätkälle? Onko taksiasemia enää missään? Apuu-va! Hitto!(=anteeksi kaikki lannoitefirmat, taidan viedä teiltä bisnekset).
Mietin koko ajan kaikkia vaihtoehtoja. Päädyn siihen, että menen perille ja nappaan taksin lentokentältä. Alan hengitellä ehkä vähän rauhallisemmin. Pintahengitys laskee alemmas. Palleaan... melkein. Kuuntelen taas musiikkia.
Yhtäkkiä bussi alkaa lähestyä Vantaan Jumboa. Aivoni sähköistyvät ja tajuan, että siellä on taksiasema. Dollarinkuvat eivät enää vilise silmissä, vaan ajattelen vain aikaa. Koska olisin nopeimmin perillä? Mistä kohdasta kannattaa hypätä taksiin? Painan äkkiä STOP-nappia ja poistun kyydistä. Taas pientä hölkkää (en urheile ainakaan vuoteen...tai viikkoon) ja varoen, etten liukastu. Taksin katolla vilkkuu, yön ainoa valopilkku... korvamato pesiytyy jonnekin lähellä aivojani ja olen jo tarttua taksin oven kahvaan. Näen kuitenkin, että taksikuskin jalka kohoaa etuikkunaan. Jumppaa? Lepuutusta? Outoilua? Varoen koputan ikkunaan. Käsi heilahtaa, sisään vaan. Juu, tässä vähän venytttelin jalkojani, sanoo kuski. Minne mennään? Kotiin!!! Ja äkkiä! Tai ainakin niin nopeasti kuin rajoitukset sallivat.
Pitkä päivä, hyvä päivä - paitsi matkat. Pienenikö hiilijalanjälkeni tänä päivänä? Oliko tämän kaikki vaivan väärtti? Lisääntyivätkö maapallon lannoitevarastot tämän päivän p:n puhumisellani?
Täytyy sanoa, että stressihormonitasoni oli tänään niin koholla, että sillä olisi luonut energiaa valaistakseen puoli kaupunkia. Mutta jos miettii päivää onnistumisten kannalta, ajattelen, että tänään harmaat aivosoluni saivat kunnon ravistelua ja väriä elämäänsä. Onnistuin ratkaisemaan monta kiperää tilannetta ja selviämään niistä voittajana (häviämistä oli ainoastaan taksimatkan hinta, eikä sekään ollut päätä huimaava).
Olen nyt siis kotona; pessyt pyykkejä (tai en ota kunniaa, kone ne pesi), tehnyt ruokaa (superherkullinen lasagne chili-tomaatimurskalla), juonut lasin viiniä ja hengitellyt. Tämä päivä on taas kerran opettanut hengittämisen merkityksen. Hengitys luo elämää ja hengitys rentouttaa.
Usein ei voi muuta, kuin luottaa, että hengittäminen kannattelee. Kokemusrikas päivä.