KREETALLA, osa 4

Lounasta, päivällistä...

 Lounaat. Päivälliset. Ja pitkä huokaisu. 

Olen päättänyt olla edes jotenkin kurinalainen syömisissäni, mutta jo ensimmäinen näkymä lounasravintolaamme saati sitten illalla päivällispöytään, saa kaikki päätökseni murenemaan höttösen marengin lailla. 

 Itsehillintää ei ole olemassakaan, kun tuijotan alkuruokasalaatteja ja -taas kerran- ihania, pieniä, erilaisille lusikoille tai pikkulautasille aseteltuja houkutuksia, jotka huutavat: Tule ja ota minut! 

 Jonkunlaisen järjen taustahälyn huutelemana ymmärrän päätyä ensin pieneen annokseen salaattia, johon lisäilen vain vähän savulohta majoneesin kera tai ravunpyrstön salaatissa tai miniceasar-salaatin pienessä kipossa tai... siis mitä! Ai vain vähän jotain!

 Ja kevyt pieni lasillinen valkoviiniä lämpimän tuulen leuhahduksen saattelemana johdattelee ottamaan pääruokaa. Missä on taas se tiukka selkäranka, joka päätti ettei ainakaan tänään syö paljon mitään. Otan vain vähän gyrosta ja pienen palan pizzaa (ikuinen paheeni) ja muutaman paistetun perunan ja vähän höyrytettyjä kasviksia. Ai pieni annos! Huh!

 Aaltoja taustalla, ihania makuja, rauhaa. 

Ja vaikka joku sitoisi minut tuoliin, raahautuisin metrien pituisen jälkiruokapöydän ääreen. Paahtovanukasta, marjamoussea, suklaakakkua, hyytelöä, pikkuannoksia, hedelmiä eri tavoin viipaloituna tai kuutioituna, jäätelöitä - ihan mitä haluat, ja jäätelön kanssa erilaisia kastikkeita tai hiutaleita suklaata tai manteleita tai marenkia.

 Sen verran on tässä vaiheessa onneksi ystäväni Järki toppuuttelemassa, että ymmärrän pitäytyä vain kaikessa sellaisessa, joka mahtuu suolistooni ja jonka jalkani pystyvät kannattelemaan.

Siis eri päivinä eri valintoja. Mutta kohtuudella. Melkein aina.

 KREETALLA, osa 2 

 Ruokarakastajan paratiisi. Taas kerran. Miten me onnistummekin valitsemaan matkakohteen siten, että yksi tärkeimmistä kriteereistä eli ruoka osuu kohdalleen. Kaliston Atlantica Resort & Spa Hotel Kreetalla valikoitui sattumalta loman hotelliksi, kun keväällä tutkailtiin reissuja. Ajatuksena

oli se, ettei perillä tarvitsisi ajatella juuri mitään. Olla vaan ja nauttia.

 Tulo aamiaiselle on kuin kuninkaallisilla, kun hovimestari odottelee oviaukossa ja antaa käteen aamun ”Hesarin”. Ja siis joka aamu. ”Hesarissa” on pari maailmanuutista, muutama sana hotellin kierrätysohjelmasta tms. Tietysti siinä on myös päivän sää ja - aivan ylenpalttinen päivän ohjelma. Tässä hotellissa todella ajatellaan kaikkia. Voit joko vain olla tai osallistua aktiviteetteihin pitkin päivää, mutta niistä toisella kertaa.

 Siis toiveet osuivat kaikilta osin kohdilleen ja heti aamusta alkaen on ruokia joka lähtöön tarjolla. Loistavasti aseteltu, houkuttelevia värejä ja muotoja. Ihania makuja. Kuolan valuessa nolosti suupielistä tuijotan tarjoiluastioita toistensa perään. Ja nyt ollaan vasta aamiaisessa. Hopeisissa vadeissa on kuohuviinipulloja kyljellään kuin laiskat lahnat odottelemassa ottajiaan. On tuorepuristettua mehua ja kylmää jääsitruunateetä kannullinen. 

 On suolaista ja makeaa, puuroa ja hedelmiä. On leipiä ja leikkeleitä laitettavaksi alle ja päälle. Myslejä ja muroja ja pähkinöitä.

Tuolla kokki odottelee, että millainen munakas laitetaan mukaan ja joko heti otatte pannukakkuja vai vasta hetken päästä.

Ja joku innokas kylmäkkö on piperrellyt pienen pieniä savulohimajoneesiruusukkeita yhdelle tarjottimelle ja toiselle kovertanut kahdesta eri melonista pieniä palloja ilmakuivattujen kinkkukääröjen kanssa nautittavaksi.

 Pyörin ympyrää kuin radaltaan singonnut planeetta silmät säihkyen. Syöksähtelen (niin hillitysti kuin mahdollista). Lautanen kädessäni ja nappailen yhtä ja toista matkaani. Kuolavana johtaa pöytääni, jossa tarjoilija jo kyselee kahvia vai teetä ja millaisenahan rouva sen haluaa. 

Taivas. Sen täytyy tuntua tältä. Ylenpalttisesta makujen ilotulitukselta ( ja koko ajan pitää ravistella itseään, että ollaan vasta aamiaisessa ).

Lounaista ei voi vielä aloittaakaan puhumaan tässä yhteydessä. Ensin pitää selvitä aamiaishyrskyistä. Ja niitten jälkeen valua Välimeren tyrskyjä kuuntelemaan aurinkotuoliin varjon alle kirja joko kädessä tai valahtaneena nenän päälle.

LEPPOISAA REISSAAMISTA

 - kesälomailua Kreetalla

 Lento aamulla kello kuusi. Siis hetkinen, meidän täytyy herätä niihin aikoihin, kun kesäöinä toiset käyvät nukkumaan.

Menen illalla ajoissa sänkyyn ja huomaamattakin vajoan uneen. Jee! Paitsi. Heräilen pitkin yötä. Lasken lampaita ja sammakoita vaikka mitä. Ei auta.

Puristan silmiä tiukkaan kiinni ja juuri kun ajattelen, että vain kurkistan kelloa, se soi. What! Ei vielä. Ei ei ei. Kyllä vaan. Siis ylös ja suihkuun ja kahvi päälle.

Touhuamme kuin koneet miehen kanssa ja saamme itsemme valmiiksi samalla, kun taksin valot näkyvät pihalla.

Lentokenttä on kaaoksessa. Siis se ulkopuoli. Nuoli: aja tuonne, älä aja tänne, kierrä tuolta, laskeudu alas ja nouse sitten liukuportaat ylös. Onneksi on kuski, joka näyttää tietävän, minne meidät vie. Tosin hien haju meinaa typerryttää jo puolessa välissä matkaa. Ei.

Nopea tsekkaus ja siirtyminen toiselle puolelle. Jossa vain pari kauppaa on auki. Ei kuohuviiniä näin ennen viittä aamulla. Mutta aurinko nousee upean oranssisena ikkunoiden takaa. 

Koneeseen sujuvasti (paitsi se töykeä mies, joka istuu viereeni oranssissa pusakassa kuin huutomerkki ja levittää jalkansa koneen käytävälle). Onneksi ollaan hätäuloskäynnin kohdalla, joten tilaa jää meillekin.

Miten sitä välillä vaivaantuukin jostain, niinkuin vaikka yksin matkustavasta miehestä, joka tympeällä käytöksellään saa tuntemaan, kuin pitäisi peruuttaa vähän ja pyydellä anteeksi olemassaoloaan. No päätän kohdella häntä kuin ilmaa ja laitan kyynärpääni painokkaasti välillämme olevalle käsinojalle. SE on minun!

 Sämpylä ja samppanja. Vähän mahjongia ja
lukemista. Pienet torkut. Rakastan lentokoneella matkustamista, joten tämä ei ole suosikkilentojani, kun se kestää vain alle neljä tuntia. Kreikka. Se on kuitenkin suosikkikohteitani ja onneksi kohta pääsee aurinkoon ja lämpöön. 

Käsittämättömän nopeasti pääsemme ulos koneesta, laukut tulevat melkein ensimmäisinä hihnalta ja taksinkuljettaja melkein riuhtoo meidät autoonsa ja matkan viimeinen osuus ennen päämäärää alkaa.

Kohtelias kuski kysyy, mistä tulette, oletteko olleet täällä ennen ja siihen loppuu seurustelu. Saamme rauhassa jutella takapenkillä, miettiä, että tuliko tuon mutkan takaa jo meri ja muistatko tuon ja tuon ja ...Olemme olleet Kreetalle ennenkin, mutta aina vähän eri paikoissa.

Taksi kaartaa yhtäkkiä pois moottoritien pätkältä ja olemme ihan ”kuusessa”. Tietääköhän tuo setä, minne me olemme menossa! Juuri kun olen avaamaisillani suuni,  avautuu eteen taas sivilisaatiosta kertovia hylättyjä rakennuksia, romuautoja ja kulman takaa ihan oikea katu kauppoineen ja hotelleineen. Jes. Perillä.

Tällä kertaa valitsimme vähän luksusta ( ainakin matkatoimiston mukaan, mutta kuka niitä uskoo. Vähän kuin asuntomyyjät: ”Tarjolla pientä pintaremonttia ...”). Mutta nyt ei menty metsään. 
Aulassa meidät vastaanotetaan kuin kuninkaalliset, saisiko olla kylmiä pyyhkeitä ja ottaisitteko virkistykseksi lasillisen kuohuvaa? Kyllä vaan. Aah! 

Ja huone sitten. Tyylikkäällä jättisängyllä on melkein japanilaisittain origamitaitellut tuuman paksuiset (paljonko on tuuma?) valkoiset kylpytakit, joitten sisään on upotettu kylpytohvelit ja elävä ruusu. Siis ruusu. Aah! Ja parvekkeelta näkymä altaalle ja merelle. Aah!

Ja näitten Aah! -elämysten sarja tuntuu vain jatkuvan. Siitä seuraavassa postauksessa lisää. 

MATKUSTAMISTA JA MAALAISMAISEMAA

Aamun hämärä.
Uusi päivä ja uudet kokemukset odottavat.
Edessä jälleen julkista liikennettä ja jännitystä ilmassa. Muistelen viime perjantain koettelemuksia ja pieni hiki on jo valmiiksi otsalla. Eikä ihan niin pienikään.

Päätän kuitenkin, että ennakkoluulottomasti heitän laukun olalleni ja astun pieneen pakkaseen. Ovi lukkoon ja hyppäys hankeen. Lumiaura on onneksi ehtinyt kulkea edelläni ja lähden liikkeelle.
Kello ei ole vielä kahdeksaa ja on kauniin sininen hämärä. Jossain taivaanrannassa voi aavistaa lähestyvän päivänvalon lisääntymisen.
Ei ole kauhea kiire, joten ehdin rekisteröidä ympäröivän hiljaisuuden. Lintujen laulua - hätkähdän suorastaan. Koska olisin ehtinyt kuunnella ja kuulla lintuja? Onko jo kevät? Vai laulavatko linnut talvellakin? Olenko jotenkin etääntynyt luonnosta, kun aamuisin hyppään autooni ja surautan töihin ”ovelta-ovelle”.

Huomaan, että puista on varissut suurin osa lumista maahan. Muistelen tällä viikolla ihastelleeni auton ikkunasta satumaista maisemaa, jossa lumikuorrutetut puut kaartuvat tien ylle.

Katuvalot valaisevat vielä maisemaa, kun kävelen mäkeä alas pysäkille. Tien vieressä tuolla alhaalla on pieni urheilukenttä. Kenttä on jäädytetty ja valaistu. Houkutteleva. Ei yhtään lasta aamuluisteluissa. Tai aikuista.

Pysäkki näkyy jo ja viime viikkoinen Rouva on jo pysäkille. Tervehdimme, kuin vanhat tutut. Näin meillä maalla.
Ja samalla bussi jo tulee. Ihan ajallaan. Melkein säikähdän, kun olin kävellyt niin rauhassa. Hyvä, etten myöhästynyt. Huh.
Taitaa jäädä kuitenkin lannoittamatta tänään ( katso viime viikkoinen päivitys 😂 ). Yllättävää. Ja hienoa!

Liikenne sujuu kuin unelma. Mitä ihmettä. Jään bussista Hakaniemessä ja kipitän pienessä viimassa pitkän sillan yli. Vähän vesi tirskui silmäkulmista. Ehdin ajoissa Yliopistolle.
Tästä tulee loistava päivä, ajattelen.

Luennolla ajatukset välillä vaeltavat... Mitä ruokaa laittaisi illalla? Onpa luennoitsijalla kivat housut. Ulkona näkyy tuulevan. Nälkä. Onneksi laukussa on pähkinöitä. Suolapähkinät ovat suosikkejani, mantelit eivät niinkään. Olisipa jo ruokatauko.
Iltapäivällä puhetta johtamisen strategiasta. Vatsa on täynnä ja aivot heränneet. Ja mielenkiinto.

Päivä kuluu yllättävän nopeasti. On taas aika lähteä seikkailemaan kohti kotia.
Ulkona on ilma muuttunut aamun pienestä viimasta vaakatasossa pyyhkivään tuulenmyräkkään. Vettä tulee silmistä reippaasti. Näen takin huppua vähän raottaen juuri ja juuri eteeni. Ja saavun Hakaniemeen pysäkille yli vartin etuajassa. Olisi vähän vessahätä, mutta tästä ei voi nyt lähteä riskeeraamaan ja etsimään vessaa, ettei bussi jätä.

Busseja menee tasaisena virtana. Kello lähestyy neljää, mutta mistään ruuhkasta ei ole tietoakaan. Ovatkohan kaikki muut etäpäivällä, lähteneet ajoissa töistä, flunssan kourissa... Tai jääneet perjantain viettoon keskustaan. Sellaista ylellisyyttä ei meikäläiselle ole tarjolla. Viimeinen bussi meille maalle lähtee puolen kuuden aikaan. Muualla maailmassa se katsottaisiin varmaan iltapäiväksi, mutta meillä ollaan jo vahvasti illan puolella.

Olen silmä tarkkana, tänään ei oikea bussi livahda käsistäni. Ja kun oikeat bussin numerot näkyvät huuruisten silmälasieni linssien läpi olen jo kadun reunassa käsi ojossa. Jee, oikea bussi oikeaan aikaan ja minä kyydissä. Voittajan hymy huulilla istun penkkiin, kuin tämä olisi minulle jokapäiväistä arkea. Napit korviin ja radio soimaan.
Päivä alkaa hämärtyä.
Kotipysäkillä pois, mäki ylös, katuvalot alkavat syttyä.

Mies on jo kotona. Valot on sytytetty oven pieleen.
Onnekkaasti ja onnellisesti päättyy tämän päivän retki.
Ehkä minusta vielä tulee joukkoliikenteen kannattaja. Ehkä.
Ja kiireesti vessaan.

LINJA-AUTOSSA OMPI TUNNELMAA...

Tarinoita arjesta...kun yksityisautoilija pienensi hiilijalanjälkeään ja hoiti vähän lannoitusta samalla 😇😉

Aamulla oli tarkoitus siis oman auton sijaan lähteä bussilla Helsinkiin. Meiltä ei busseja usein kulje, joten hyvissä ajoin olin jo pakkasessa pysäkillä. Oli siellä onneksi joku toinenkin, Rouva. Ja kuten maalla on tapana, juteltiin niitä näitä. Pakkasista. Lumitöistä. Hiihtämisestä (Oletko jo käynyt laduilla? Juu en. Juuri on käyty latukoneilla, tuosta puiston kulmalta lähtee. Noo, en ole muutamaan vuoteen hiihtänyt...).

Bussia ei näy. Pari koululaista tulee pysäkille. Ei bussia edelleenkään. Katsotaan kelloa. Vartin jo myöhässä (meiltä menee vain kerran tunnissa).

No nyt tulee bussi...mutta ei se kaupunkiin menevä. Koululaiset sanovat, että tällä pääsee sinne liityntäpysäkille (mikä ihmeen liityntäp...). Rouva sanoo, että hypätään kyytiin. Bussissa hän tutkii kännykkää ja sanoo: juu, meidän bussivuoro olikin peruttu. What! Hitto! (=ensimmäinen lannoite). No liitynnässä pitää juosta, että ehditään EHKÄ seuraavaan kaupunginbussiin. Hitto! (=toinen lannoitus).

Hengitys huuruaa juoksun tahtiin. Vähän pistää kylkeen. Ja kurkkuun.

Jee! Ehditään. En ehkä myöhästykään... ainakaan paljoa.

Rentoilen ja kuuntelen kuulokkeilla radiota.

Vallilassa Rouva jää pois ja huikkaa, että meneeköhän tämä Kamppiin. Minä siihen huolettomasti, että minähän jään pois Hakaniemessä, josta kävelen Pitkänsillan yli Yliopistolle. Kahden sekunnin murto-osan kuluttua tajuan, että hetkinen. Siis jos bussi menee Kamppiin, se ei mene Hakaniemen kautta. Seuraavan kahden sekunnin jälkeen bussi kääntyy... Hitto! (=kolmas...) Kampin reitille. Hitto, hitto, hitto! (=ei pysty laskemaan...).

Pää surisee. Joku horoskooppi sanoi, että tänään on loistava päivä ratkoa ongelmia. No, onneksi tuli ongelmia, joita ratkoa!

Jos menen bussilla Kamppiin, en ehdi mitenkään ajoissa Yliopistolle. Missä voisin hypätä ratikkaan? Miten reitit menevät nykyisin? Koska olen viimeksi kulkenut julkisilla? Tai ainakaan niin, että olisi pitänyt välillä vaihtaa kulkuneuvoa tai ainakaan niin, etten tiedä mitä, missä, milloin? Hitto! (=lähestytään kymmenettä lannoiteannosta).

Bussi etenee, erilaisia reittivaihtoehtoja pyörii päässäni kuin youtubessa musavideoita. Jossain vaiheessa ponnahdan ylös istuimeltani kuin vieteri ja jään pois kyydistä Kansallismuseon tienoilla. Ryntään suojateiden yli päin punaisia (Hitto! Eihän kukaan huomannut. Juu, lannoitekasa kasvaa) ja suuntaan ratikkapysäkille.

Ennen tästä pääsi vaikka minne, nyt vain suoraan. Lasipalatsilla on jäätävä pois. Nelonen tulee ja menen muiden mukana kyytiin vähän kuin kulkisin aina tällä. Hyvä, etten ala vihellellä. No en tod!

Tutkin ratikassa linjakarttaa. Muutama vaihtoehto. Minuutit kuluvat. Kello lähestyy jo yhdeksää.

Lasipalatsilla hyppään kyydistä, kipitän ihmisvirran mukana kohti Rautatieaseman pysäkkiä. Varovasti. Tiet ovat liukkaat lumisateiden jäljiltä (ai hiihtämään, no en tod). Ratikka tulee samantien ja hyppään kyytiin. Huh, tämähän alkaa jo sujua vai mitä. Kello on jo yhdeksän. Myöhässä. Punainen liikennevalo. Aja nyt vaan... Ei, odotetaan tietenkin niin kuin pitääkin. Sekunnit ja minuutit kuluvat.

Vihdoin oikealla pysäkillä ja suorastaan lennän ulos ja suojatie ja toinen ja vähän matkaa Liisankatua ja mäki ylös. Pistää kurkkuun. Kylmä ilma valuu kurkusta alas. Hengästyttää. Kyllä nyt on urheiltu jo pitkän matkan juoksu tähtäimessä. Mutta ei tällä kunnolla. Hitto! (=kasvaa, kasvaa...).

Vihdoin Yliopistolla ja ohjelmassa oli, että Minerva-rakennus. Sinne ja portaat alas ja käytävää pitkin ja huoh! perillä. Riisun takin ja käyn istumaan. Luennoitsija sanoo, että olitko sinäkin väärässä paikassa. Minä, että en, vaan bussit ja... Kollega huikkaa, että sulla on opetusta Athenassa. WHAT! HITTO! (=iso kasa). Hymyilen ja sanon, että noo, heippa ja nähdään. Ja takki päälle ja ulos ja seuraavaan rakennukseen (ai niin, siellähän olisi ollut se "salareitti" alas ja hissiin ja portaat ja jotain...).

Viimein saavun oikeaan paikkaan väärään aikaan ja niskassa hiki valuen. Puristan vielä hymyn huulilleni ja sanon, että anteeksi, että olen myöhässä.

Huh ja huoh ja perillä ja keskity-keskity-keskity. Äkkiä pääsen kiinni luentoon ja huokaisen syvään.

Ehkä liian aikaisin.

Nimittäin kotimatka on vielä edessä.

Mutta minähän tiedän, mistä ja miten menen. Ei hätää. Toivon.

Luennot loppuvat ajoissa ja kävelen rauhallisesti Yliopistolta Pitkänsillan yli kohti Hakaniemeä ja pysäkkiä. Seison ja hengittelen pakokaasupakkasilmaa. Busseja tulee ja menee. Pari minuuttia vielä, kunnes minun bussini tulee. Olen tarkkana ja tutkin bussien numeroita ja päätepysäkkejä. Viikki ja Peijas ja sitä sun tätä. Sitten tulee se minun numeroni. Mutta siinä lukee Kerava. Ja Leinelän kautta. Siis ei meille. Liikahdan vähän bussin suuntaan. Mutta ei. Kerava. Bussi lähtee jatkamaan matkaa ja suunnilleen samassa tajuan, että se olisi ollut minun bussini. HITTO! (=lannoitetta riittää kohta naapureillekin). 

Ja taas alkaa aivoissa höyrytä. Kännykkä ja hsl ja reitit ja aikataulut. Ei onnistu. Pitää odottaa seuraavaa. Matka kestää tunnin ja seuraavalla bussilla olen kotona myöhään, myöhemmin, kaikkein myöhäiten...HITTO! (=en enää laske enkä mieti)

Lentokentän busseja on ehtinyt mennä ohi jo kaksi ja kolmas tulee. Päätöksiä on tehtävä pian. Hyppään kyytiin. Siis mitä, voinko vielä vaihtaa matkalla johonkin toiseen? Joka menisi edes lähemmäs? Miksi meille ei kulje bussit? Mistä saa taksin loppupätkälle? Onko taksiasemia enää missään? Apuu-va! Hitto!(=anteeksi kaikki lannoitefirmat, taidan viedä teiltä bisnekset).

Mietin koko ajan kaikkia vaihtoehtoja. Päädyn siihen, että menen perille ja nappaan taksin lentokentältä. Alan hengitellä ehkä vähän rauhallisemmin. Pintahengitys laskee alemmas. Palleaan... melkein. Kuuntelen taas musiikkia. 

Yhtäkkiä bussi alkaa lähestyä Vantaan Jumboa. Aivoni sähköistyvät ja tajuan, että siellä on taksiasema. Dollarinkuvat eivät enää vilise silmissä, vaan ajattelen vain aikaa. Koska olisin nopeimmin perillä? Mistä kohdasta kannattaa hypätä taksiin? Painan äkkiä STOP-nappia ja poistun kyydistä. Taas pientä hölkkää (en urheile ainakaan vuoteen...tai viikkoon) ja varoen, etten liukastu. Taksin katolla vilkkuu, yön ainoa valopilkku... korvamato pesiytyy jonnekin lähellä aivojani ja olen jo tarttua taksin oven kahvaan. Näen kuitenkin, että taksikuskin jalka kohoaa etuikkunaan. Jumppaa? Lepuutusta? Outoilua? Varoen koputan ikkunaan. Käsi heilahtaa, sisään vaan. Juu, tässä vähän venytttelin jalkojani, sanoo kuski. Minne mennään? Kotiin!!! Ja äkkiä! Tai ainakin niin nopeasti kuin rajoitukset sallivat.

Pitkä päivä, hyvä päivä - paitsi matkat. Pienenikö hiilijalanjälkeni tänä päivänä? Oliko tämän kaikki vaivan väärtti? Lisääntyivätkö maapallon lannoitevarastot tämän päivän p:n puhumisellani? 

Täytyy sanoa, että stressihormonitasoni oli tänään niin koholla, että sillä olisi luonut energiaa valaistakseen puoli kaupunkia. Mutta jos miettii päivää onnistumisten kannalta, ajattelen, että tänään harmaat aivosoluni saivat kunnon ravistelua ja väriä elämäänsä. Onnistuin ratkaisemaan monta kiperää tilannetta ja selviämään niistä voittajana (häviämistä oli ainoastaan taksimatkan hinta, eikä sekään ollut päätä huimaava).

Olen nyt siis kotona; pessyt pyykkejä (tai en ota kunniaa, kone ne pesi), tehnyt ruokaa (superherkullinen lasagne chili-tomaatimurskalla), juonut lasin viiniä ja hengitellyt. Tämä päivä on taas kerran opettanut hengittämisen merkityksen. Hengitys luo elämää ja hengitys rentouttaa. 

Usein ei voi muuta, kuin luottaa, että hengittäminen kannattelee. Kokemusrikas päivä.

PITKÄ MATKAKERTOMUS:

Ihan kuin olisin lomalla itsekin...

(Parin ystäväni ylläolevin sanoin Facebook -kommenttien innoittamana reissukuulumisia Malediiveilta)

22.1.
On pimeää. Olen kuitenkin ihan virkeä. Kotiinlähtöpäivä edessä.
Loma on virkistänyt, levollistanut tahtia. Huomaan kävelevänikin rauhallisemmin. Paitsi, että ihana kuskimme Alvin hakee meidät aamulla taksilla ja vie alueen päärespaan ulostsekkaukseen.
Aurinko nousee ja odotamme konetta. Taivaanrannassa kuuluu vesitason lähestyvä pörinä.
Lento on ajallaan ja pienessä ulkokahvilassa, joka myös toimittaa lähtöaulan virkaa, alkaa kuhina. Siirrymme laiturille ja näen, kuinka matkalaukkuni nostetaan koneeseen. Tankkaus tapahtuu myös siinä silmiemme edessä laiturilla.

Koneessa on yhtä ahdasta kuin tullessakin. Istumme ensimmäisellä penkkirivillä, minä keskellä. Jalkani ulottuvat ohjaamoon. Olen kai vähän kuin apupilotti, ajattelen huvittuneena. Niin, minulla on jo kengät jalassa, kun taas kapteenilla ja perämiehellä näyttää olevan varvassandaalit. Maassa maan tavalla.

”Kiitoradalla” on ruuhkaa. Muutama huvivene, kalastaja-alus ja joku moottorivene ovat melkein tiellä, mutta kapteeni pujottelee kuin rallikuski nousukiitoon.

Hyvästi paratiisisaari ja näkemisiin uudestaan!

Kotimatka sujuu kivuttomasti. Kaikki on ajallaan. 15 tunnin matkaamisen ja kolmen lennon ja parin lentokenttähaahuilun jälkeen pääsemme keskellä lumikinosten saartamaan kotia.
Onneksi ihana naapuri on tehnyt lumityöt.
Nukkumaan. Huomenna koittaa arki.

MUTTA mitä tapahtui matkan aikana...

5.1.
Pitkä päivä edessä, kun lomalle lähtö on vasta illalla. Ehtii pakata ja purkaa moneen kertaan. Ehtii tehdä ruokaa, tiskata, siivota jäljet. Tyhjentää jääkaapin, ettei palatessa ole hajupommeja tiedossa. Päivä kuluu hidastettua tahtia.
Ja yhtäkkiä on lähdön hetki.
Lomani alkaa siinä vaiheessa, kun laukut on tsekattu, passintarkastus ja läpivalaisut selvitetty ja kun istahdan alas lähtöaulassa kuohuviinilasi kädessä. Käsittämättömän kallista lomahuvia nykyään!

Istumme FlyDubain koneessa ja odotamme. Kentällä on yöruuhka. Jäänestosuihkutukseen on jonoa. Alkaa väsyttää, kun kello lähestyy puoltayötä. Tunnin myöhässä kone vihdoin nousee ja jättää jälkeensä pimeän Suomen valotuikkeet.

6.1.
Nukun hyvin missä vaan. Melkein ehdin nukahtaa ennen tarjoilua, mutta pinnistelen. Kaikki tapahtuu aika hitaasti. Vihdoin ruoka tulee, syön ja siirryn katselemaan unikuvia.
Ja sitten kuulenkin jo kuulutuksen, että laskeutuminen on alkanut. Nopea lento. Noin kuusi tuntia.
Ikkunasta näkyvät Dubain pilvenpiirtäjät. Hiekkaa.

Laskeutuminen lämpöön. Ensin bussiin ja siitä terminaaliin, joka tuo mieleeni tieteiselokuvat. Seinät ovat osin kaarevat kuten ikkunatkin. Hissit lipuvat seinällä ylös ja alas, vuorotellen ja vieretysten. Suuntaamme seuraavaksi junaan, joka vie meidät eri terminaaliin. Ei kovin pitkä aika haahuilla ympäri, kauppoja, ravintoloita... Ja seuraavaa lähtöä odottelemaan.

Tunteja on jo kulunut lähdöstä, kelloa pitää siirtää. Emiratesin kone ei tule läheskään täyteen. Ikkunapaikalla on tilaa.
Ja kohta saadaan ruokaa. Nälkä on melkein yllättänyt matkailijan. Kolmen ruokalajin lounas saa hymyn huulille ja viinillä huuhdellaan kaikki alas. Peukku!
Pienet torkut. Aah!
Ja sitten maisemat alla alkavat vetää puoleensa. Upea sininen meri ja siinä kuin isoja jättiläisen loikkia, turkooseja, valkoisella osin ympäröityjä jälkiä. Pyöreitä ja soikeita. Kaarevassa linjassa atolleja tulee silmien eteen aina vain lisää. Huikeaa! Kamerat räpsyvät ja huudahtelua kuuluu joka puolella. Ihan uskomatonta ja hienoa.

Puoli neljältä paikallista aikaa pitäisi olla perillä, että ehdimme reissun viimeiselle etapille. Kello alkaa lähestyä määräaikaa ja Malen kaupunki siintää jo omalla pikkusaarellaan edessä. Mutta. Tulee kuulutus. Ruuhkaa on ja pitää vähän lennellä. Noin puoli tuntia kestää. What!!! Ei käy. Meidän pitää olla neljään mennessä maassa tai emme ehdi seuraavaan koneeseen. Seuraava kone on nimittäin päivän viimeinen, jolla pääsee kohteeseemme.

Hengitellään. Ja vielä hengitellään. Yritän näyttää siltä, että kaikki on hallussa ja kyllä tämä tästä. Mutta sisuskalut ovat yhtä taistelutannerta. Vaihdamme tuskin sanaakaan ja kellon viisarit käyvät aivan liian nopeaan.
Vihdoin kapteeni ilmoittaa, että laskeutuminen alkaa. Mutta kello on jo neljä. Ja lopulta se on jo 10 yli, kun olemme maassa. Avatkaa jo ne ovet!, tekisi mieli huutaa. Ettekö näe, että meillä on tulenpalava kiire.
Seisomme käytävällä, vaihdetaan painoa jalalta toiselle. Mitä sitten, jos emme ehdi...
Vihdoin ihmiset liikkuvat, melkein tönin edessä kulkevia, koneesta ulos lämpöön, vauhdilla odottamaan laukkuja. Hihna pyörii hitaasti. Eiiii! Mutta, kuin ihmeen kaupalla laukkumme tulevat melkein ensimmäisenä. Kevyesti kiiruhtaen ulos ja silmien edessä on kymmeniä kuljettajia nimilappujen kanssa odottelemassa. Missään ei lue meidän nimiämme. Apua.
Kysymme, mistä lähtee lento Kuredun saarelle ja ystävällinen mies ohjaa meidät pienelle lippuluukulle tai oikeammin kioskille. Ei ketään. Tuskallisen hitaasti sekunnit kuluvat ja sitten ilmestyy kuin tyhjästä pieni mies ja ottaa meidät hoiviinsa.
Tässä vaiheessa epäusko ja kaikki plan B -mietteet alkavat vähän hellittää tiukkaa solmuaan. Mies hymyilee ja kehottaa kiirehtimään. Tänne päin, ja juu, vielä ehtii, ja juu, tähän aikaan kentällä on aina ruuhkaa, ja juu, te olette viimeiset, joita odoteltiin. Melkein tekisi mieli pussata tuota pelastajaa.
Hymyilemme mieheni kanssa toisillemme. Huh! Ei enempää jännitysnäytelmiä, kiitos.
Laukut autoon, me toiseen pikkubussiin ja sitten mennään. Mitä ihmettä, tämänhän piti olla vesitasolento. Kierrämme lentokenttäalueen ja joka puolella näkyy rakennustyömaita. Ja sitten seuraava pikkuterminaali.
Tervetuloa, teitä odoteltiin, täyttäkää kupongit ja hörpätkää vettä ja sitten siirrytäänkin koneeseen.

Viimeinen osuus alkamassa. Trans Maldivian Airwaysin vesitasoon mahtuu kolme henkilökunnan jäsentä ja 12 matkustajaa. Pientä jännitystä, mutta hyvää sellaista. Kaikille jaetaan varmuuden vuoksi - korvatulpat. Pian koneen potkurit aloittavatkin huutomyrskyn. Ja pikku hiljaa kone lipuu vedessä, ottaa vauhtia ja siirrymme meren yllä vajaan tunnin lento-osuudelle.

Pilvet alkavat värjäytyä vaaleanpunaiseksi ja selvästi pitkä vuorokautemme alkaa kääntyä iltaa kohti. Edelleen alla näkyy noita atolleja ja mietin, mikä on se meidän. Kuredu Island.
Laskeudumme lähes yhtä aikaa auringon kanssa ja saman tien olemme paratiisissa. Kävelemme laituria pitkin maihin rummun ja taputusten säestämänä. Kuiskaan miehelle, että onko tuo meitä varten ja saadaankohan vielä kaulaan Leitkin.

Opimme päivien kuluessa, että jokainen tulija vastaanotetaan samalla tavoin, Leit tosin jäävät saamatta. Ne kuuluvat toiseen kulttuuriin.
Pimeydessä meitä kuljetetaan taksilla, joka on todellisuudessa vähän golfauton tapainen, noin kahdeksan paikkainen kulkuneuvo, joka tulee meille myös kovin tutuksi lähiaikoina.

Tämä vuorokausi on ollut pitkä kuin nälkävuosi ja vihdoin pääsemme omalle Villallemme rannan tuntumaan. Tosin lähes kaikki täällä on rannan tuntumassa, ollaanhan pitkällä ja kapealla saarella. Villassa meitä odottaa resortin tervehdys eli kuohuviini jäissä - ei huono tervetulotoivotus.

Tutkimme lisää Villaamme ja yllätys koittaa "pihan perällä". Kylpyhuone on puolittain avoimen taivaan alla. Takaseinä on siis vain lauta-aita. Hmmm.

Aamuarinko häikäisee istunnolla olijan ja vähän epäilen tulevina päivinä, että näkeekö horisontissa lentävästä vesitasosta minut. Hmmm. No, ilmastointi ainakin pelaa.

Lähes pimeässä löydämme vielä illalliselle, jossa oma tarjoilijalle Ilham odottaa meitä. Hän tulee myös hymyineen tutuksi parin viikon aikana. Ruokaa ja pikkuisen reissusta pyörryksissä nukkumaan. Onneksi mukana on sisareltani saatu tehokas otsalamppu, joka (kylläkin kädessä pitäen) valaisee hyvin kotipolun.

7.1.
Heräämme puisten verhojen raoista kurkkivaan valoon. Aamiaisen kautta tutustumaan saareen. Kävelemme auringossa häkellyttävän kirkasvetisen meren äärellä ja ensimmäinen vastaantulija rantavedessä on vauva-hai. Ja toinen. Ja pari pientä rauskua. Jos ei meitä olisi ehditty näistä informoimaan, olisimme varmaan säikähtäneet ja siirtyneet kuivalle maalle. Mutta tulevien päivien aikana nämä luonnon ihmeet saattelevat meitä lähes joka aamuisella kävelyillämme. Uskomatonta ja silti totta. Tuntuu, että on luonnon kanssa yhtä.

Kaikkialla on hiljaista, aallot vain kolisevat iskeytyessään rantaan. Jos en olisi juuri aamiaisella nähnyt, että täällä on muitakin, voisin kuvitella, että olemme siirtyneet autiolle saarelle. Kuljemme saaren keskelle, jossa on golfkenttä. Jep, taas jotain yllättävää. Pienen pikkuruiselle saarelle on rakennettu kuuden reiän par 3- kenttä ja pieni range. Tänne pitää tulla loman aikana. Saarelta löytyy myös jalkapallo-, kriketti-, sulkapallo- ja tenniskentät. Ja vesiurheilukeskus. Ja kuntosali.Jos ei halua makailla tai vaan uida, riittää tarjontaa enemmän kuin osaa toivoa.

Ja miten ihmeessä aika on vierähtänyt lounasaikaan, joten kohti ravintolaa. Ja sen jälkeen lepuutusta altaalla.

8.-10.1.
Saaren ihmettely jatkuu. Kävelemme edelleen paljon. Saavumme saaren terävään kärkeen yhtenä aamuna ja hengähdän syvään. Saari jatkuu kapeana, kaarevana pistona kohti kaukaisuutta. Kävelemme hiekkaa pitkin ja samalla hiekka-ala kapenee kapenemistaan. Aallot lyövät varpaille kummaltakin puolen tuulen tahdissa ja saavutamme kärjen. Turkoosi meri paljastaa, että vielä voisi jatkaa kävelyä tovin vedessä, ennen kuin joutuisi edes uimaan. Upea kokemus!

Käymme kokeilemassa golfkentän rangea. Pukukoodi - no, paita päälle ja jotain alosaan. Ei kenkiä tai kauluksia. Lyönnit lähtevät...no jonnekin. Täytyy vielä tulla pelaamaan joku päivä.

Varaan ajan hierontaan. Aloeveraa ja aromaattisia öljyjä. Spa on osin meren päällä. Makaan hierontapöydällä. Suoraan pääni alapuolella on ikkuna, josta näen aaltojen loiskeen. Rentoudun ja vajoan valveen ja unen rajamaille. Hoidon jälkeen istun nauttimaan inkivääriteetä ja vain hengittelemään. Täydellistä.

11.-12.1.
Päivät alkavat seurata toistaan, enkä pidä lukua niistä. Aina vaan lisää ötököitä tulee eteemme. Gekkoja on poluilla. Harvoin ne jäävät tekemään tuttavuutta. Rapujen koloja on aamuisin rannalla toinen toisensa vieressä. Ne erottaa hiekkakasoista, joihin on huiskittu hiekat koloista. Joskus jokunen jää tuijottamaan, mutta useimmiten, kun niitä lähestyy ne vetäytyvät vauhdilla joko koloihinsa tai kuoreensa. Suorastaan kuulee kuinka ne viheltelivät kuvitellen, ettei kukaan huomannut.

Alueella järjestetään iltaisin kaikenlaista ohjelmaa. Perjantaisin on White party, johon kaikki pukeutuvat - yllätys: valkoisiin vaatteisiin. Ravintola on myös ”puettu” valkoiseen ja kaikki hehkuu infrapunavaloissa fosforisena. Paikallinen bändi viihdyttää parina iltana. Tosi hyvät laulajat ja soittajat. Jokaiselle jotakin ja juuri niin paljon, kuin on itselle hyvä.

Lähdemme taas kerran kävelemään lähes pimeässä kohti villaamme, mutta vähän ajan kuluttua takaa kuuluu ääni: ”Do You want a ride?” Alvin, ihanan sydämellinen taksinkuljettaja pysähtyy ja nappaa meidät kyytiin. Säästyttiin pimeässä tallustelulta. Meistä tulee myös Alvinin kanssa melkein ystäviä ja hän kertoo pääsevänsä lomalle kotiin Intiaan kuukaudeksi ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Aika pitkä työrupeama tauotta takana.

Lauantaiksi olen saanut varattua paikan joogatunnilta, joka pidetään rannalla. Perusliikkeitä, aurinkotervehdys ja venytyksiä. Ohjaajan ääni ja tahti on rauhallinen, mutta kaipaan omaa joogaopettajaani. Huomaan, että liikkeet ovat vähän kuin tervan juontia. Kroppa on turvoksissa ja jäykkä. Onneksi tuli kuitenkin mentyä. Ensi viikolle varaan vielä tiistaiksi tunnin.

13.-15.1.
Vuokraamme snorklausvälineet ja meille muistutetaan kovista virtauksista, aina räpylät jalkaan ja yksin ei saa mennä. Pientä säätöä ja mereen. Jo ensimmäisellä kerralla eteen aukeaa taas uusi maailma. Kaloja on paljon. Eri kokoisia ja eri värisiä. Eivätkä ne ujostele meitä. Välillä ympärillä on kuhinaa kuin ruuhka-aikana ruokakaupassa, mutta nyt ei ole mitään tarjolla. Hauskaa seurata, kun osa kaloista pöllyttää pohjahiekkaa, kuin aarretta etsiäkseen.

Välillä lepuutusta ja uudelleen. Useampi kerta päivän aikana. Suoraan uimarannasta en ole vielä missään päässyt kokemaan näin helpolla meren ihmeitä. Ja jo toisella snorklauksella tulee vastaan se ihme. Tai useampi. Yhtäkkiä nimittäin olen lähes nenäkkäin kilpikonnan kanssa, joka nousee pintaan haukkaamaan happea. Seuraan noin puolimetristä kilpikonnaa, kun se laskeutuu pohjaan ja huomaan, että siellähän on puoli sukua koolla. Isoin on ehkä noin vähän reilun metrin kokoinen ja siitä pienempiä on useampia. Lasken, että sen snorklauksen aikana näemme seitsemän kilpikonnaa.
Sitten alkaa naurattaa, kun yksi kilppari ulostaa ja perässä seuraava Yksisarvinen (kyllä vaan, sen niminen kala on) avaa suunsa ja saa - ilmeisesti - herkkupalan suuhunsa. Yök. Olisipa GoPro -kamera, että saisi kuvia veden alla!

16.-17.1.
Erilaiset linnut ääntelevät aika kovaa, kun kuljemme saarella. Ja lentelevät tehden välillä syöksyjä aika läheltäkin. Ja lintujen lisäksi saarella on paljon lepakoita, aika isojakin. Erään kerran päätän valokuvata lepakon. Kamera tiukassa ojossa kohti taivasta ja pyörin kuin häkkyrä suhahtelevien lepakoiden tahdissa. Tässä tanssissa en todellakaan ole viejän roolissa. Kunnes opin kuviot. Lepakko lähtee jostain puusta, lentää kierroksen ja useimmiten palaa samaan puuhun. Siis lähdön jälkeen odottelemaan paluuta.
Illalla tarkistan kuvat ja yhteen niistä monista olen saanut vangittua lepakon. Voi mikä ruipelo siellä leveitten nahkasiipien alla onkaan. Suorastaan huvittavaa, anteeksi vaan Batman.

Lähdemme aamulla meriretkelle tarkoituksena käydä tutustumassa lähisaareen , Kommandoon, ja snorklata samalla keikalla. Meri on aika tyyni ja aurinko paistaa. Lyhyen merimatkan jälkeen rantaudumme saarelle, joka on ”for adults only”. Saarella on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, pari ihmistä kävelee jossain. Meille kerrotaan, että täällä ihmiset lukevat paljon ja vain oleilevat. No ei ihmeellinen saari, mutta rantavedessä on noin metrin leveydeltä ja kymmenien metrien pituisena mattona valtavasti pikkukaloja. Vähän kuin meidän muikkuja. Siis ihan järkyttävä määrä. Sinne kun olisi upottanut haaviin, olisi mukaan lähtenyt ämpärillisen sinttejä - aika hyviä syöttikaloiksi.

Vihdoin pääsemme veteen. Ja wau! Taas kerran. Snorklaamalla seurailemme koralliriutan reunaa ja se kalojen värikkyys ja paljous on ihan käsittämätöntä. Aina vain erilaisia väriyhdistelmiä; sini-kelta-raidallisia, musta-valko-kelta-raidallisia, pilkullisia, isoilla evillä, pienillä evillä... Kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin.
Päästään takaisin veneelle ja haukotaan henkeämme ihastuksesta. Meitä on vain pieni, kuuden hengen porukka ja puhua pulputamme meren ihmeistä. Vene lähtee jatkamaan matkaa. Meri kimmeltää ja tuuli pyörittää hiuksia.

Kunnes miehistöön tulee eloa. Yksi siirtyy keulaan ja osoittaa kauemmaksi. Huutelee ohjeita veneen kuljettajalle. Ihmettelemme, mitä tapahtuu. Ja sitten meille selviää, että olemme tulleet paholaisrauskujen alueelle. Manta Ray eli paholaisrausku on valtavan iso, litteä lähes neliskulmainen kala. Yksi rausku ui ihan veneen vierestä.
Snorkkelit päähän ja veteen. Oppaamme sukeltaa edellä ja vähän aikaa yritämme löytää kohteen. Ja sitten suoraan alapuolellani liihottelee, lähes unenomaisen hitaasti helmojaan heilutellen paholaisrausku. Aivan kuin ilmatyynyalus se liukuu pitkin pohjaa. Se on yläpuoleltaan musta ja kun sen helmat väreilevät, näen, että vatsapuoli on vaalea. Seuraamme sitä jonkun aikaa, kunnes se saa vauhtia ”purjeisiin” ja häviää jonnekin.
Pärskähdämme pintaan ja nyt voi todella sanoa WAU!

Kuva paholaisrauskusta ei ole kummoinen, mutta kokemus sitäkin hienompi.

18.-19.1.
Yöllä herään kovaan rummutukseen ja ihmettelen, mitä tapahtuu. Kuulostelen ja tajuan, että valtava sadekuuro on osunut kohdalle. Rummutus kovenee ja hiljenee. Vettä kuuluu tulevan tosi paljon. Onneksi on yö, mutta mitenköhän pääsemme aamulla liikkeelle.
Sateen äänet hiljenevät aika pian ja jatkan uniani. Aamulla ulkona näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hiekka ehkä on tasoittunut veden ansiosta, mutta muuten maa on saanut kaipaamaansa vettä. Päivästä tulee tyyni ja aurinkoinen.

Käyn tekemässä yhtenä aamuna golfkierroksen itsekseni. Huvittaa: kentällä on itseni lisäksi viisi kuusi miestä kastelemassa nurmikkoa. Saan mukaani hiekkamailan ja putterin, kaksi palloa ja pienen ruohomaton. Ruohomattoja pitää käyttää, jos lyö nurmialueen ulkopuolelle hiekkakäytävälle. Näilläkö pitäisi selvitä.
Huomaan, että pisin väylä on 59 ja lyhyin 39 metriä, joten mailat ovat ihan OK. Tosin harvemmin on tullut lyötyä aloitusta sandyllä, joten alkuun onkin pientä haparointia. Kierrokseen kuluu noin puoli tuntia ja lyöntejä tulee - no, jonkun verran. Mutta hauska aamu itseni seurassa.

Illalla menemme Sunset-cruise-risteilylle katsomaan auringonlaskua. Paatti kiertelee merellä ja näemme melkein kokonaan auringon laskevan. Viime metreillä pilvet lipuvat esiin ja auringon valo häviää. Pikainen risteily ei ollut ihmeellinen, mutta siitä suuntaamme illalliselle. Taas kerran sanonta ” Hyvä ruoka, parempi mieli” saa suun hymyyn.
Ruoka on täällä monipuolista, eri illat ovat teemoitettuja ja sama ruokaa ei tarvitse syödä kahta kertaa. Alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Sekä lounaalla että illallisella. Huh. Joustavat vaatteet ovat tarpeen loman jälkeen. Vaikka kuinka ajattelee ottavansa vain vähän, niin jostain syystä olo on kuin ilmapallolla. Tosin raskaampi. Ehkä tässä muuttuukin pikku hiljaa kahvakuulaksi. Vyötärön kahvoista saa jo kunnon otteen. IIK!

20.-21.1.
Joka päivä kävellään paljon. Enemmän kuin koskaan arjessa. Upeinta ovat saaren pohjoispuolen matalikon kalat. Yhtenä päivänä hieraisemme silmiämme: ihan selvästi hai. Ei mikään vauva vaan noin parimetrinen ehkä. Tuulet käyvät rantaan aika kovasti ja ilmeisesti niiden mukana on myös hai eksynyt riutan yli matalikolle. Huh. Nappaan kuvan, kun sen keltainen evä nousee pintaan.

Toisena päivänä katseemme tavoittaa pienen kilpikonnan, joka jotenkin omituisesti räpeltäen ui pintavedessä. Muutamia ihmisiä on kokoontunut seuraamaan sen kulkua ja huomaamme, että siltä puuttuu yksi jalka. Se ei varmaan selviä.

Kävelemme kohti allasaluetta ja näen, että vielä eilen pystyssä ollut, betoniin upotettu suuri kaislavarjo on romahtanut. Vesi syö pikkuhiljaa saaren rantoja ja tässäkin kohtaa öinen myrskysade ehkä vei viimeisetkin hiekat, jotka pitelivät varjoa paikoillaan. On sanottu, että meren pinnan pikku hiljaa noustessa Malediivit vajoavat mereen. Onhan saariryhmän korkein kohta tälläkin hetkellä vain 2,4 metriä merenpinnan yläpuolella.

Loma alkaa kääntyä lopuilleen. Meillä on juhlapäivä, juhlimme miehen syntymäpäivää ja 30-vuotishääpäivää viimeisenä saaripäivänämme. Edellisenä iltana tieto livahtaa englantilaispariskunnalle, jonka kanssa istumme iltaa. Ja niinpä aamulla Lindy-rouva ilmestyy aamiaisen jälkeen luoksemme pieni kynttilä mukanaan, sytyttää sen ja kajauttaa onnittelulaulun. Ja illalla vielä toisen. Ja antaa kunnon pusut ja halaukset.

Päivän vietämme leppoisasti viimeisistä auringoista nauttien ja kun pääsemme iltapäivällä Villalle, olemme saaneet hotellin tervehdyksenä hääpäivää juhlistamaan kuohuviiniä ja leivoksia. Ja illalla meille, kuten kaikille aina saarella viimeistä iltaan viettäville, on katettu illallispöytään valkea liina ja pöytä on koristeltu kukkasin. Täysikuu luo kultaisen siltansa juuri meidän kohdallemme. Syömme ja nautimme. 

Syntymäpäiväsankari saa vielä lopuksi suklaisen kakun, mutta sitä emme jaksa syödä. Se pakataan meille mukaan. Kiitämme vielä Ilhamia, joka on huolehtinut meistä hymyilevänä ja ystävällisenä koko loman ajan.

Lempeässä, vilvoittavassa tuulessa istumme viimeisen kerran baarin terassilla, pelaamme korttia ja nautimme drinkit. Täydellisen loman täydellinen lopetus.