KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 4

 Sitten siirryttiinkin jännitysnäytelmistä hitaan draaman puolelle. Sellaisen, jossa on aikaa käydä jääkaapilla, vaikkei olisi vielä mainoskatkon aikakaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu sillä välin. 

 Viikonpäivät siis kuluvat. Hitaasti. Herään aamulla useinmiten siihen, että korvani on tulessa tai käteni on puutunut tai niskaani korventaa. Kömmin pystyyn, tuijotan varpaitani ja kehotan itseäni liikkeelle. 

 Suihkuun tietysti tuskanhikisen yön jäljiltä. Paitsi että vettä ei saa mennä kasvoille. Siis varoen. Siinä kuluu kuitenkin onneksi vähän aikaa. Päivän tunnit ovat pitkiä. Hammasharjan tavoittelua katse alaviistoon käsi haroen ylähyllyä...jep, löytyi. Puhelimen hälytys pirahtaa, on siis aika laitella silmätippoja. Neljä kertaa päivässä sama toistuu. Onneksi on keksitty muistutukset.

 Minuutit ja tunnit matavat eteenpäin (vai taaksepäin, välillä tuntuu siltäkin) hit a a a a sti. Niskaa pakottaa. Vaihtelen asentoja, mutta vähän väliä alkaa sattua johonkin. Korvaan. Poskeen. Otsaan. Kylkeen. Käteen. Luulisi, että tässä kekseliäisyys puhkeaa kukkaan, että kyllä tässä nyt aina hyvä asento löytyy. Mutta draaman kaarta ei juuri ole, tasaisen huonoa vaan.

 Joku sanoi, että sitten sinulla on aikaa mietiskellä. Ai mitä! Sitä, että sattuu. Tai että löytyisikö joku asento, jossa ei satu. Huoh! Aika pientä kehää kiertävät nämä jalot ajatukset.

 Onneksi on äänikirjat! Aloitan kuuntelemalla pitkää romaania, jonka parissa menevät ensimmäiset päivät. Vaihdan toiseen, joka on nopeasti kuunneltu. Aloitan seuraavaa, joka ei nappaa. Vaihdan. Ei. Sitten Michelle Obaman elämänkerta. Koukutun. Jään kuuntelemaan. 

 Kuunteluni ohessa vaihtelen asentoja ja tuijottelen lattiaa. Meillä on ihan kiva lattiamatto. Ajatuksia tulee ja menee. Ja välillä nukahtelen. Ei millään jaksa keskittyä kuuntelemiseen koko aikaa. 

 Olisiko jo aika lopettaa tämä asentohoito. Enää muutama tunti.

 Vihdoin viiden vuorokauden kuluttua yritän nostaa päätäni, mutta lihakseni pistävät hanttiin. Pysy nyt vaan nöyränä, kun olet vauhtiin päässyt! Kävelen pää melkein pystyssä ja askeleeni heittävät laidasta laitaan. Asentohuimaus tulee tutuksi. Saattaa olla, että päähäni alkaa virrata jotain muutakin, kuin olemattomia ajatuksia.

 Pikkuhiljaa horisontti asettuu kohdilleen. Alan hengittää vapaammin. Kupla pysyy. Ei otsassa vaan silmässä. Malttia.