PITKÄ MATKAKERTOMUS:

Ihan kuin olisin lomalla itsekin...

(Parin ystäväni ylläolevin sanoin Facebook -kommenttien innoittamana reissukuulumisia Malediiveilta)

22.1.
On pimeää. Olen kuitenkin ihan virkeä. Kotiinlähtöpäivä edessä.
Loma on virkistänyt, levollistanut tahtia. Huomaan kävelevänikin rauhallisemmin. Paitsi, että ihana kuskimme Alvin hakee meidät aamulla taksilla ja vie alueen päärespaan ulostsekkaukseen.
Aurinko nousee ja odotamme konetta. Taivaanrannassa kuuluu vesitason lähestyvä pörinä.
Lento on ajallaan ja pienessä ulkokahvilassa, joka myös toimittaa lähtöaulan virkaa, alkaa kuhina. Siirrymme laiturille ja näen, kuinka matkalaukkuni nostetaan koneeseen. Tankkaus tapahtuu myös siinä silmiemme edessä laiturilla.

Koneessa on yhtä ahdasta kuin tullessakin. Istumme ensimmäisellä penkkirivillä, minä keskellä. Jalkani ulottuvat ohjaamoon. Olen kai vähän kuin apupilotti, ajattelen huvittuneena. Niin, minulla on jo kengät jalassa, kun taas kapteenilla ja perämiehellä näyttää olevan varvassandaalit. Maassa maan tavalla.

”Kiitoradalla” on ruuhkaa. Muutama huvivene, kalastaja-alus ja joku moottorivene ovat melkein tiellä, mutta kapteeni pujottelee kuin rallikuski nousukiitoon.

Hyvästi paratiisisaari ja näkemisiin uudestaan!

Kotimatka sujuu kivuttomasti. Kaikki on ajallaan. 15 tunnin matkaamisen ja kolmen lennon ja parin lentokenttähaahuilun jälkeen pääsemme keskellä lumikinosten saartamaan kotia.
Onneksi ihana naapuri on tehnyt lumityöt.
Nukkumaan. Huomenna koittaa arki.

MUTTA mitä tapahtui matkan aikana...

5.1.
Pitkä päivä edessä, kun lomalle lähtö on vasta illalla. Ehtii pakata ja purkaa moneen kertaan. Ehtii tehdä ruokaa, tiskata, siivota jäljet. Tyhjentää jääkaapin, ettei palatessa ole hajupommeja tiedossa. Päivä kuluu hidastettua tahtia.
Ja yhtäkkiä on lähdön hetki.
Lomani alkaa siinä vaiheessa, kun laukut on tsekattu, passintarkastus ja läpivalaisut selvitetty ja kun istahdan alas lähtöaulassa kuohuviinilasi kädessä. Käsittämättömän kallista lomahuvia nykyään!

Istumme FlyDubain koneessa ja odotamme. Kentällä on yöruuhka. Jäänestosuihkutukseen on jonoa. Alkaa väsyttää, kun kello lähestyy puoltayötä. Tunnin myöhässä kone vihdoin nousee ja jättää jälkeensä pimeän Suomen valotuikkeet.

6.1.
Nukun hyvin missä vaan. Melkein ehdin nukahtaa ennen tarjoilua, mutta pinnistelen. Kaikki tapahtuu aika hitaasti. Vihdoin ruoka tulee, syön ja siirryn katselemaan unikuvia.
Ja sitten kuulenkin jo kuulutuksen, että laskeutuminen on alkanut. Nopea lento. Noin kuusi tuntia.
Ikkunasta näkyvät Dubain pilvenpiirtäjät. Hiekkaa.

Laskeutuminen lämpöön. Ensin bussiin ja siitä terminaaliin, joka tuo mieleeni tieteiselokuvat. Seinät ovat osin kaarevat kuten ikkunatkin. Hissit lipuvat seinällä ylös ja alas, vuorotellen ja vieretysten. Suuntaamme seuraavaksi junaan, joka vie meidät eri terminaaliin. Ei kovin pitkä aika haahuilla ympäri, kauppoja, ravintoloita... Ja seuraavaa lähtöä odottelemaan.

Tunteja on jo kulunut lähdöstä, kelloa pitää siirtää. Emiratesin kone ei tule läheskään täyteen. Ikkunapaikalla on tilaa.
Ja kohta saadaan ruokaa. Nälkä on melkein yllättänyt matkailijan. Kolmen ruokalajin lounas saa hymyn huulille ja viinillä huuhdellaan kaikki alas. Peukku!
Pienet torkut. Aah!
Ja sitten maisemat alla alkavat vetää puoleensa. Upea sininen meri ja siinä kuin isoja jättiläisen loikkia, turkooseja, valkoisella osin ympäröityjä jälkiä. Pyöreitä ja soikeita. Kaarevassa linjassa atolleja tulee silmien eteen aina vain lisää. Huikeaa! Kamerat räpsyvät ja huudahtelua kuuluu joka puolella. Ihan uskomatonta ja hienoa.

Puoli neljältä paikallista aikaa pitäisi olla perillä, että ehdimme reissun viimeiselle etapille. Kello alkaa lähestyä määräaikaa ja Malen kaupunki siintää jo omalla pikkusaarellaan edessä. Mutta. Tulee kuulutus. Ruuhkaa on ja pitää vähän lennellä. Noin puoli tuntia kestää. What!!! Ei käy. Meidän pitää olla neljään mennessä maassa tai emme ehdi seuraavaan koneeseen. Seuraava kone on nimittäin päivän viimeinen, jolla pääsee kohteeseemme.

Hengitellään. Ja vielä hengitellään. Yritän näyttää siltä, että kaikki on hallussa ja kyllä tämä tästä. Mutta sisuskalut ovat yhtä taistelutannerta. Vaihdamme tuskin sanaakaan ja kellon viisarit käyvät aivan liian nopeaan.
Vihdoin kapteeni ilmoittaa, että laskeutuminen alkaa. Mutta kello on jo neljä. Ja lopulta se on jo 10 yli, kun olemme maassa. Avatkaa jo ne ovet!, tekisi mieli huutaa. Ettekö näe, että meillä on tulenpalava kiire.
Seisomme käytävällä, vaihdetaan painoa jalalta toiselle. Mitä sitten, jos emme ehdi...
Vihdoin ihmiset liikkuvat, melkein tönin edessä kulkevia, koneesta ulos lämpöön, vauhdilla odottamaan laukkuja. Hihna pyörii hitaasti. Eiiii! Mutta, kuin ihmeen kaupalla laukkumme tulevat melkein ensimmäisenä. Kevyesti kiiruhtaen ulos ja silmien edessä on kymmeniä kuljettajia nimilappujen kanssa odottelemassa. Missään ei lue meidän nimiämme. Apua.
Kysymme, mistä lähtee lento Kuredun saarelle ja ystävällinen mies ohjaa meidät pienelle lippuluukulle tai oikeammin kioskille. Ei ketään. Tuskallisen hitaasti sekunnit kuluvat ja sitten ilmestyy kuin tyhjästä pieni mies ja ottaa meidät hoiviinsa.
Tässä vaiheessa epäusko ja kaikki plan B -mietteet alkavat vähän hellittää tiukkaa solmuaan. Mies hymyilee ja kehottaa kiirehtimään. Tänne päin, ja juu, vielä ehtii, ja juu, tähän aikaan kentällä on aina ruuhkaa, ja juu, te olette viimeiset, joita odoteltiin. Melkein tekisi mieli pussata tuota pelastajaa.
Hymyilemme mieheni kanssa toisillemme. Huh! Ei enempää jännitysnäytelmiä, kiitos.
Laukut autoon, me toiseen pikkubussiin ja sitten mennään. Mitä ihmettä, tämänhän piti olla vesitasolento. Kierrämme lentokenttäalueen ja joka puolella näkyy rakennustyömaita. Ja sitten seuraava pikkuterminaali.
Tervetuloa, teitä odoteltiin, täyttäkää kupongit ja hörpätkää vettä ja sitten siirrytäänkin koneeseen.

Viimeinen osuus alkamassa. Trans Maldivian Airwaysin vesitasoon mahtuu kolme henkilökunnan jäsentä ja 12 matkustajaa. Pientä jännitystä, mutta hyvää sellaista. Kaikille jaetaan varmuuden vuoksi - korvatulpat. Pian koneen potkurit aloittavatkin huutomyrskyn. Ja pikku hiljaa kone lipuu vedessä, ottaa vauhtia ja siirrymme meren yllä vajaan tunnin lento-osuudelle.

Pilvet alkavat värjäytyä vaaleanpunaiseksi ja selvästi pitkä vuorokautemme alkaa kääntyä iltaa kohti. Edelleen alla näkyy noita atolleja ja mietin, mikä on se meidän. Kuredu Island.
Laskeudumme lähes yhtä aikaa auringon kanssa ja saman tien olemme paratiisissa. Kävelemme laituria pitkin maihin rummun ja taputusten säestämänä. Kuiskaan miehelle, että onko tuo meitä varten ja saadaankohan vielä kaulaan Leitkin.

Opimme päivien kuluessa, että jokainen tulija vastaanotetaan samalla tavoin, Leit tosin jäävät saamatta. Ne kuuluvat toiseen kulttuuriin.
Pimeydessä meitä kuljetetaan taksilla, joka on todellisuudessa vähän golfauton tapainen, noin kahdeksan paikkainen kulkuneuvo, joka tulee meille myös kovin tutuksi lähiaikoina.

Tämä vuorokausi on ollut pitkä kuin nälkävuosi ja vihdoin pääsemme omalle Villallemme rannan tuntumaan. Tosin lähes kaikki täällä on rannan tuntumassa, ollaanhan pitkällä ja kapealla saarella. Villassa meitä odottaa resortin tervehdys eli kuohuviini jäissä - ei huono tervetulotoivotus.

Tutkimme lisää Villaamme ja yllätys koittaa "pihan perällä". Kylpyhuone on puolittain avoimen taivaan alla. Takaseinä on siis vain lauta-aita. Hmmm.

Aamuarinko häikäisee istunnolla olijan ja vähän epäilen tulevina päivinä, että näkeekö horisontissa lentävästä vesitasosta minut. Hmmm. No, ilmastointi ainakin pelaa.

Lähes pimeässä löydämme vielä illalliselle, jossa oma tarjoilijalle Ilham odottaa meitä. Hän tulee myös hymyineen tutuksi parin viikon aikana. Ruokaa ja pikkuisen reissusta pyörryksissä nukkumaan. Onneksi mukana on sisareltani saatu tehokas otsalamppu, joka (kylläkin kädessä pitäen) valaisee hyvin kotipolun.

7.1.
Heräämme puisten verhojen raoista kurkkivaan valoon. Aamiaisen kautta tutustumaan saareen. Kävelemme auringossa häkellyttävän kirkasvetisen meren äärellä ja ensimmäinen vastaantulija rantavedessä on vauva-hai. Ja toinen. Ja pari pientä rauskua. Jos ei meitä olisi ehditty näistä informoimaan, olisimme varmaan säikähtäneet ja siirtyneet kuivalle maalle. Mutta tulevien päivien aikana nämä luonnon ihmeet saattelevat meitä lähes joka aamuisella kävelyillämme. Uskomatonta ja silti totta. Tuntuu, että on luonnon kanssa yhtä.

Kaikkialla on hiljaista, aallot vain kolisevat iskeytyessään rantaan. Jos en olisi juuri aamiaisella nähnyt, että täällä on muitakin, voisin kuvitella, että olemme siirtyneet autiolle saarelle. Kuljemme saaren keskelle, jossa on golfkenttä. Jep, taas jotain yllättävää. Pienen pikkuruiselle saarelle on rakennettu kuuden reiän par 3- kenttä ja pieni range. Tänne pitää tulla loman aikana. Saarelta löytyy myös jalkapallo-, kriketti-, sulkapallo- ja tenniskentät. Ja vesiurheilukeskus. Ja kuntosali.Jos ei halua makailla tai vaan uida, riittää tarjontaa enemmän kuin osaa toivoa.

Ja miten ihmeessä aika on vierähtänyt lounasaikaan, joten kohti ravintolaa. Ja sen jälkeen lepuutusta altaalla.

8.-10.1.
Saaren ihmettely jatkuu. Kävelemme edelleen paljon. Saavumme saaren terävään kärkeen yhtenä aamuna ja hengähdän syvään. Saari jatkuu kapeana, kaarevana pistona kohti kaukaisuutta. Kävelemme hiekkaa pitkin ja samalla hiekka-ala kapenee kapenemistaan. Aallot lyövät varpaille kummaltakin puolen tuulen tahdissa ja saavutamme kärjen. Turkoosi meri paljastaa, että vielä voisi jatkaa kävelyä tovin vedessä, ennen kuin joutuisi edes uimaan. Upea kokemus!

Käymme kokeilemassa golfkentän rangea. Pukukoodi - no, paita päälle ja jotain alosaan. Ei kenkiä tai kauluksia. Lyönnit lähtevät...no jonnekin. Täytyy vielä tulla pelaamaan joku päivä.

Varaan ajan hierontaan. Aloeveraa ja aromaattisia öljyjä. Spa on osin meren päällä. Makaan hierontapöydällä. Suoraan pääni alapuolella on ikkuna, josta näen aaltojen loiskeen. Rentoudun ja vajoan valveen ja unen rajamaille. Hoidon jälkeen istun nauttimaan inkivääriteetä ja vain hengittelemään. Täydellistä.

11.-12.1.
Päivät alkavat seurata toistaan, enkä pidä lukua niistä. Aina vaan lisää ötököitä tulee eteemme. Gekkoja on poluilla. Harvoin ne jäävät tekemään tuttavuutta. Rapujen koloja on aamuisin rannalla toinen toisensa vieressä. Ne erottaa hiekkakasoista, joihin on huiskittu hiekat koloista. Joskus jokunen jää tuijottamaan, mutta useimmiten, kun niitä lähestyy ne vetäytyvät vauhdilla joko koloihinsa tai kuoreensa. Suorastaan kuulee kuinka ne viheltelivät kuvitellen, ettei kukaan huomannut.

Alueella järjestetään iltaisin kaikenlaista ohjelmaa. Perjantaisin on White party, johon kaikki pukeutuvat - yllätys: valkoisiin vaatteisiin. Ravintola on myös ”puettu” valkoiseen ja kaikki hehkuu infrapunavaloissa fosforisena. Paikallinen bändi viihdyttää parina iltana. Tosi hyvät laulajat ja soittajat. Jokaiselle jotakin ja juuri niin paljon, kuin on itselle hyvä.

Lähdemme taas kerran kävelemään lähes pimeässä kohti villaamme, mutta vähän ajan kuluttua takaa kuuluu ääni: ”Do You want a ride?” Alvin, ihanan sydämellinen taksinkuljettaja pysähtyy ja nappaa meidät kyytiin. Säästyttiin pimeässä tallustelulta. Meistä tulee myös Alvinin kanssa melkein ystäviä ja hän kertoo pääsevänsä lomalle kotiin Intiaan kuukaudeksi ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Aika pitkä työrupeama tauotta takana.

Lauantaiksi olen saanut varattua paikan joogatunnilta, joka pidetään rannalla. Perusliikkeitä, aurinkotervehdys ja venytyksiä. Ohjaajan ääni ja tahti on rauhallinen, mutta kaipaan omaa joogaopettajaani. Huomaan, että liikkeet ovat vähän kuin tervan juontia. Kroppa on turvoksissa ja jäykkä. Onneksi tuli kuitenkin mentyä. Ensi viikolle varaan vielä tiistaiksi tunnin.

13.-15.1.
Vuokraamme snorklausvälineet ja meille muistutetaan kovista virtauksista, aina räpylät jalkaan ja yksin ei saa mennä. Pientä säätöä ja mereen. Jo ensimmäisellä kerralla eteen aukeaa taas uusi maailma. Kaloja on paljon. Eri kokoisia ja eri värisiä. Eivätkä ne ujostele meitä. Välillä ympärillä on kuhinaa kuin ruuhka-aikana ruokakaupassa, mutta nyt ei ole mitään tarjolla. Hauskaa seurata, kun osa kaloista pöllyttää pohjahiekkaa, kuin aarretta etsiäkseen.

Välillä lepuutusta ja uudelleen. Useampi kerta päivän aikana. Suoraan uimarannasta en ole vielä missään päässyt kokemaan näin helpolla meren ihmeitä. Ja jo toisella snorklauksella tulee vastaan se ihme. Tai useampi. Yhtäkkiä nimittäin olen lähes nenäkkäin kilpikonnan kanssa, joka nousee pintaan haukkaamaan happea. Seuraan noin puolimetristä kilpikonnaa, kun se laskeutuu pohjaan ja huomaan, että siellähän on puoli sukua koolla. Isoin on ehkä noin vähän reilun metrin kokoinen ja siitä pienempiä on useampia. Lasken, että sen snorklauksen aikana näemme seitsemän kilpikonnaa.
Sitten alkaa naurattaa, kun yksi kilppari ulostaa ja perässä seuraava Yksisarvinen (kyllä vaan, sen niminen kala on) avaa suunsa ja saa - ilmeisesti - herkkupalan suuhunsa. Yök. Olisipa GoPro -kamera, että saisi kuvia veden alla!

16.-17.1.
Erilaiset linnut ääntelevät aika kovaa, kun kuljemme saarella. Ja lentelevät tehden välillä syöksyjä aika läheltäkin. Ja lintujen lisäksi saarella on paljon lepakoita, aika isojakin. Erään kerran päätän valokuvata lepakon. Kamera tiukassa ojossa kohti taivasta ja pyörin kuin häkkyrä suhahtelevien lepakoiden tahdissa. Tässä tanssissa en todellakaan ole viejän roolissa. Kunnes opin kuviot. Lepakko lähtee jostain puusta, lentää kierroksen ja useimmiten palaa samaan puuhun. Siis lähdön jälkeen odottelemaan paluuta.
Illalla tarkistan kuvat ja yhteen niistä monista olen saanut vangittua lepakon. Voi mikä ruipelo siellä leveitten nahkasiipien alla onkaan. Suorastaan huvittavaa, anteeksi vaan Batman.

Lähdemme aamulla meriretkelle tarkoituksena käydä tutustumassa lähisaareen , Kommandoon, ja snorklata samalla keikalla. Meri on aika tyyni ja aurinko paistaa. Lyhyen merimatkan jälkeen rantaudumme saarelle, joka on ”for adults only”. Saarella on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, pari ihmistä kävelee jossain. Meille kerrotaan, että täällä ihmiset lukevat paljon ja vain oleilevat. No ei ihmeellinen saari, mutta rantavedessä on noin metrin leveydeltä ja kymmenien metrien pituisena mattona valtavasti pikkukaloja. Vähän kuin meidän muikkuja. Siis ihan järkyttävä määrä. Sinne kun olisi upottanut haaviin, olisi mukaan lähtenyt ämpärillisen sinttejä - aika hyviä syöttikaloiksi.

Vihdoin pääsemme veteen. Ja wau! Taas kerran. Snorklaamalla seurailemme koralliriutan reunaa ja se kalojen värikkyys ja paljous on ihan käsittämätöntä. Aina vain erilaisia väriyhdistelmiä; sini-kelta-raidallisia, musta-valko-kelta-raidallisia, pilkullisia, isoilla evillä, pienillä evillä... Kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin.
Päästään takaisin veneelle ja haukotaan henkeämme ihastuksesta. Meitä on vain pieni, kuuden hengen porukka ja puhua pulputamme meren ihmeistä. Vene lähtee jatkamaan matkaa. Meri kimmeltää ja tuuli pyörittää hiuksia.

Kunnes miehistöön tulee eloa. Yksi siirtyy keulaan ja osoittaa kauemmaksi. Huutelee ohjeita veneen kuljettajalle. Ihmettelemme, mitä tapahtuu. Ja sitten meille selviää, että olemme tulleet paholaisrauskujen alueelle. Manta Ray eli paholaisrausku on valtavan iso, litteä lähes neliskulmainen kala. Yksi rausku ui ihan veneen vierestä.
Snorkkelit päähän ja veteen. Oppaamme sukeltaa edellä ja vähän aikaa yritämme löytää kohteen. Ja sitten suoraan alapuolellani liihottelee, lähes unenomaisen hitaasti helmojaan heilutellen paholaisrausku. Aivan kuin ilmatyynyalus se liukuu pitkin pohjaa. Se on yläpuoleltaan musta ja kun sen helmat väreilevät, näen, että vatsapuoli on vaalea. Seuraamme sitä jonkun aikaa, kunnes se saa vauhtia ”purjeisiin” ja häviää jonnekin.
Pärskähdämme pintaan ja nyt voi todella sanoa WAU!

Kuva paholaisrauskusta ei ole kummoinen, mutta kokemus sitäkin hienompi.

18.-19.1.
Yöllä herään kovaan rummutukseen ja ihmettelen, mitä tapahtuu. Kuulostelen ja tajuan, että valtava sadekuuro on osunut kohdalle. Rummutus kovenee ja hiljenee. Vettä kuuluu tulevan tosi paljon. Onneksi on yö, mutta mitenköhän pääsemme aamulla liikkeelle.
Sateen äänet hiljenevät aika pian ja jatkan uniani. Aamulla ulkona näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hiekka ehkä on tasoittunut veden ansiosta, mutta muuten maa on saanut kaipaamaansa vettä. Päivästä tulee tyyni ja aurinkoinen.

Käyn tekemässä yhtenä aamuna golfkierroksen itsekseni. Huvittaa: kentällä on itseni lisäksi viisi kuusi miestä kastelemassa nurmikkoa. Saan mukaani hiekkamailan ja putterin, kaksi palloa ja pienen ruohomaton. Ruohomattoja pitää käyttää, jos lyö nurmialueen ulkopuolelle hiekkakäytävälle. Näilläkö pitäisi selvitä.
Huomaan, että pisin väylä on 59 ja lyhyin 39 metriä, joten mailat ovat ihan OK. Tosin harvemmin on tullut lyötyä aloitusta sandyllä, joten alkuun onkin pientä haparointia. Kierrokseen kuluu noin puoli tuntia ja lyöntejä tulee - no, jonkun verran. Mutta hauska aamu itseni seurassa.

Illalla menemme Sunset-cruise-risteilylle katsomaan auringonlaskua. Paatti kiertelee merellä ja näemme melkein kokonaan auringon laskevan. Viime metreillä pilvet lipuvat esiin ja auringon valo häviää. Pikainen risteily ei ollut ihmeellinen, mutta siitä suuntaamme illalliselle. Taas kerran sanonta ” Hyvä ruoka, parempi mieli” saa suun hymyyn.
Ruoka on täällä monipuolista, eri illat ovat teemoitettuja ja sama ruokaa ei tarvitse syödä kahta kertaa. Alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Sekä lounaalla että illallisella. Huh. Joustavat vaatteet ovat tarpeen loman jälkeen. Vaikka kuinka ajattelee ottavansa vain vähän, niin jostain syystä olo on kuin ilmapallolla. Tosin raskaampi. Ehkä tässä muuttuukin pikku hiljaa kahvakuulaksi. Vyötärön kahvoista saa jo kunnon otteen. IIK!

20.-21.1.
Joka päivä kävellään paljon. Enemmän kuin koskaan arjessa. Upeinta ovat saaren pohjoispuolen matalikon kalat. Yhtenä päivänä hieraisemme silmiämme: ihan selvästi hai. Ei mikään vauva vaan noin parimetrinen ehkä. Tuulet käyvät rantaan aika kovasti ja ilmeisesti niiden mukana on myös hai eksynyt riutan yli matalikolle. Huh. Nappaan kuvan, kun sen keltainen evä nousee pintaan.

Toisena päivänä katseemme tavoittaa pienen kilpikonnan, joka jotenkin omituisesti räpeltäen ui pintavedessä. Muutamia ihmisiä on kokoontunut seuraamaan sen kulkua ja huomaamme, että siltä puuttuu yksi jalka. Se ei varmaan selviä.

Kävelemme kohti allasaluetta ja näen, että vielä eilen pystyssä ollut, betoniin upotettu suuri kaislavarjo on romahtanut. Vesi syö pikkuhiljaa saaren rantoja ja tässäkin kohtaa öinen myrskysade ehkä vei viimeisetkin hiekat, jotka pitelivät varjoa paikoillaan. On sanottu, että meren pinnan pikku hiljaa noustessa Malediivit vajoavat mereen. Onhan saariryhmän korkein kohta tälläkin hetkellä vain 2,4 metriä merenpinnan yläpuolella.

Loma alkaa kääntyä lopuilleen. Meillä on juhlapäivä, juhlimme miehen syntymäpäivää ja 30-vuotishääpäivää viimeisenä saaripäivänämme. Edellisenä iltana tieto livahtaa englantilaispariskunnalle, jonka kanssa istumme iltaa. Ja niinpä aamulla Lindy-rouva ilmestyy aamiaisen jälkeen luoksemme pieni kynttilä mukanaan, sytyttää sen ja kajauttaa onnittelulaulun. Ja illalla vielä toisen. Ja antaa kunnon pusut ja halaukset.

Päivän vietämme leppoisasti viimeisistä auringoista nauttien ja kun pääsemme iltapäivällä Villalle, olemme saaneet hotellin tervehdyksenä hääpäivää juhlistamaan kuohuviiniä ja leivoksia. Ja illalla meille, kuten kaikille aina saarella viimeistä iltaan viettäville, on katettu illallispöytään valkea liina ja pöytä on koristeltu kukkasin. Täysikuu luo kultaisen siltansa juuri meidän kohdallemme. Syömme ja nautimme. 

Syntymäpäiväsankari saa vielä lopuksi suklaisen kakun, mutta sitä emme jaksa syödä. Se pakataan meille mukaan. Kiitämme vielä Ilhamia, joka on huolehtinut meistä hymyilevänä ja ystävällisenä koko loman ajan.

Lempeässä, vilvoittavassa tuulessa istumme viimeisen kerran baarin terassilla, pelaamme korttia ja nautimme drinkit. Täydellisen loman täydellinen lopetus.