KREETALLA, osa 4

Lounasta, päivällistä...

 Lounaat. Päivälliset. Ja pitkä huokaisu. 

Olen päättänyt olla edes jotenkin kurinalainen syömisissäni, mutta jo ensimmäinen näkymä lounasravintolaamme saati sitten illalla päivällispöytään, saa kaikki päätökseni murenemaan höttösen marengin lailla. 

 Itsehillintää ei ole olemassakaan, kun tuijotan alkuruokasalaatteja ja -taas kerran- ihania, pieniä, erilaisille lusikoille tai pikkulautasille aseteltuja houkutuksia, jotka huutavat: Tule ja ota minut! 

 Jonkunlaisen järjen taustahälyn huutelemana ymmärrän päätyä ensin pieneen annokseen salaattia, johon lisäilen vain vähän savulohta majoneesin kera tai ravunpyrstön salaatissa tai miniceasar-salaatin pienessä kipossa tai... siis mitä! Ai vain vähän jotain!

 Ja kevyt pieni lasillinen valkoviiniä lämpimän tuulen leuhahduksen saattelemana johdattelee ottamaan pääruokaa. Missä on taas se tiukka selkäranka, joka päätti ettei ainakaan tänään syö paljon mitään. Otan vain vähän gyrosta ja pienen palan pizzaa (ikuinen paheeni) ja muutaman paistetun perunan ja vähän höyrytettyjä kasviksia. Ai pieni annos! Huh!

 Aaltoja taustalla, ihania makuja, rauhaa. 

Ja vaikka joku sitoisi minut tuoliin, raahautuisin metrien pituisen jälkiruokapöydän ääreen. Paahtovanukasta, marjamoussea, suklaakakkua, hyytelöä, pikkuannoksia, hedelmiä eri tavoin viipaloituna tai kuutioituna, jäätelöitä - ihan mitä haluat, ja jäätelön kanssa erilaisia kastikkeita tai hiutaleita suklaata tai manteleita tai marenkia.

 Sen verran on tässä vaiheessa onneksi ystäväni Järki toppuuttelemassa, että ymmärrän pitäytyä vain kaikessa sellaisessa, joka mahtuu suolistooni ja jonka jalkani pystyvät kannattelemaan.

Siis eri päivinä eri valintoja. Mutta kohtuudella. Melkein aina.