MATKUSTAMISTA JA MAALAISMAISEMAA

Aamun hämärä.
Uusi päivä ja uudet kokemukset odottavat.
Edessä jälleen julkista liikennettä ja jännitystä ilmassa. Muistelen viime perjantain koettelemuksia ja pieni hiki on jo valmiiksi otsalla. Eikä ihan niin pienikään.

Päätän kuitenkin, että ennakkoluulottomasti heitän laukun olalleni ja astun pieneen pakkaseen. Ovi lukkoon ja hyppäys hankeen. Lumiaura on onneksi ehtinyt kulkea edelläni ja lähden liikkeelle.
Kello ei ole vielä kahdeksaa ja on kauniin sininen hämärä. Jossain taivaanrannassa voi aavistaa lähestyvän päivänvalon lisääntymisen.
Ei ole kauhea kiire, joten ehdin rekisteröidä ympäröivän hiljaisuuden. Lintujen laulua - hätkähdän suorastaan. Koska olisin ehtinyt kuunnella ja kuulla lintuja? Onko jo kevät? Vai laulavatko linnut talvellakin? Olenko jotenkin etääntynyt luonnosta, kun aamuisin hyppään autooni ja surautan töihin ”ovelta-ovelle”.

Huomaan, että puista on varissut suurin osa lumista maahan. Muistelen tällä viikolla ihastelleeni auton ikkunasta satumaista maisemaa, jossa lumikuorrutetut puut kaartuvat tien ylle.

Katuvalot valaisevat vielä maisemaa, kun kävelen mäkeä alas pysäkille. Tien vieressä tuolla alhaalla on pieni urheilukenttä. Kenttä on jäädytetty ja valaistu. Houkutteleva. Ei yhtään lasta aamuluisteluissa. Tai aikuista.

Pysäkki näkyy jo ja viime viikkoinen Rouva on jo pysäkille. Tervehdimme, kuin vanhat tutut. Näin meillä maalla.
Ja samalla bussi jo tulee. Ihan ajallaan. Melkein säikähdän, kun olin kävellyt niin rauhassa. Hyvä, etten myöhästynyt. Huh.
Taitaa jäädä kuitenkin lannoittamatta tänään ( katso viime viikkoinen päivitys 😂 ). Yllättävää. Ja hienoa!

Liikenne sujuu kuin unelma. Mitä ihmettä. Jään bussista Hakaniemessä ja kipitän pienessä viimassa pitkän sillan yli. Vähän vesi tirskui silmäkulmista. Ehdin ajoissa Yliopistolle.
Tästä tulee loistava päivä, ajattelen.

Luennolla ajatukset välillä vaeltavat... Mitä ruokaa laittaisi illalla? Onpa luennoitsijalla kivat housut. Ulkona näkyy tuulevan. Nälkä. Onneksi laukussa on pähkinöitä. Suolapähkinät ovat suosikkejani, mantelit eivät niinkään. Olisipa jo ruokatauko.
Iltapäivällä puhetta johtamisen strategiasta. Vatsa on täynnä ja aivot heränneet. Ja mielenkiinto.

Päivä kuluu yllättävän nopeasti. On taas aika lähteä seikkailemaan kohti kotia.
Ulkona on ilma muuttunut aamun pienestä viimasta vaakatasossa pyyhkivään tuulenmyräkkään. Vettä tulee silmistä reippaasti. Näen takin huppua vähän raottaen juuri ja juuri eteeni. Ja saavun Hakaniemeen pysäkille yli vartin etuajassa. Olisi vähän vessahätä, mutta tästä ei voi nyt lähteä riskeeraamaan ja etsimään vessaa, ettei bussi jätä.

Busseja menee tasaisena virtana. Kello lähestyy neljää, mutta mistään ruuhkasta ei ole tietoakaan. Ovatkohan kaikki muut etäpäivällä, lähteneet ajoissa töistä, flunssan kourissa... Tai jääneet perjantain viettoon keskustaan. Sellaista ylellisyyttä ei meikäläiselle ole tarjolla. Viimeinen bussi meille maalle lähtee puolen kuuden aikaan. Muualla maailmassa se katsottaisiin varmaan iltapäiväksi, mutta meillä ollaan jo vahvasti illan puolella.

Olen silmä tarkkana, tänään ei oikea bussi livahda käsistäni. Ja kun oikeat bussin numerot näkyvät huuruisten silmälasieni linssien läpi olen jo kadun reunassa käsi ojossa. Jee, oikea bussi oikeaan aikaan ja minä kyydissä. Voittajan hymy huulilla istun penkkiin, kuin tämä olisi minulle jokapäiväistä arkea. Napit korviin ja radio soimaan.
Päivä alkaa hämärtyä.
Kotipysäkillä pois, mäki ylös, katuvalot alkavat syttyä.

Mies on jo kotona. Valot on sytytetty oven pieleen.
Onnekkaasti ja onnellisesti päättyy tämän päivän retki.
Ehkä minusta vielä tulee joukkoliikenteen kannattaja. Ehkä.
Ja kiireesti vessaan.