PUUTARHAN SINNIKÄS SISUPUSSI

ja muutama juttu omenoista

 Parikymmentä vuotta asumista omakotitalossa on opettanut yhtä sun toista. Ja nyt puhutaan siis puutarhasta (talo itsessään on sitten ihan oma tarinansa). Ensinnäkin puutarha vaatii ihan valtavasti työtä. Ja työtä ja työtä. Alkuvuosina sitä on innokas ja ahnehtii kaikenlaista istutettavaa pihan joka nurkkaan, sitten muutaman vuoden ajan sitä jaksaa kykkiä illat pitkät ja kitkeä ja nyhtää kaikkea pihaan kuulumatonta ja sitten tulevat ne vuodet, jolloin tuntuu, että voi herranen aika sentään, kuinka tämä kaikki on muuttunut melkein läpipääsemättömäksi ryteiköksi! 

 Jossain vaiheessa yritin luikerrella vastuusta selittämällä, että minulla on tällainen renesanssi-puutarha, sellainen joka rönsyilee kuin itsekseen ja on rehevän kaunis. Nyt myönnän ihan suoraan, että höpö höpö, laiskuus on iskenyt ja mukavuuden halu ja ahdistus. 

 No, yksi ahdistuksen aihe on vierailijat. Nelijalkaiset ja kutsumattomat. Saattaa niillä olla vain parikin jalkaa. Ne jänikset, fasaanit ja linnut ja ketut tai mitkä tahansa otukset, joita ei ole pyydetty meidän pihalle kyläilemään. Kesällä ne kiertelevät ja kaartelevat ja iskevät milloin marjapensaisiin, milloin mansikkamaalle. Talvella ne uhmaavat kylmiä kelejä, pitävät pihassamme kokoontumisajoja (varsinkin valtavan kokoiset jänikset) ja nakertelevat puiden kaarnaa minkä kerkeävät. Huolimatta muka suojaavista verkoista ne hyökkäävät puolustuskyvyttömien omenapuiden kimppuun, järsivät runkoja suojaavaa kuorta ja jättävät jälkeensä vain papanakasoja. Ja kun tulee kevät ja menen pihalle nuuhkimaan auringon paistetta ja puhkeavia silmuja, huomaan paljaat kohdat puiden rungoissa.

 Tänä vuonna jänikset tekivät isoja tuhoja ja huolimatta yrityksistäni, säiden haltijat vielä auttoivat mokomia karvapalleroita. Ihanan makuisia omenoita tuottava kaneliomenapuumme repesi! Niin juuri, otti ja repäisi ison oksan rungostaan. Meidän viettäessä lomaamme muualla, naapurin rauhallisen rentouttava auringonotto sai aikamoisen keskeytyksen, kun pihaltamme oli kuulunut valtava paukahdus. Ja siinä lepäsi nurmikolla kituvana valtava, rungosta revennyt oksa, punaiset omenat vielä oksankärjistä roikkuen. Ajattelimme, että nyt se on tuon puun menoa. Eivätköhän kaikki ötökät valtaa rungon ja kuivuus iske. Mutta ei! Viimeisillä voimillaan tuo pihan sinnikäs sisupussi on puskenut jäljellä oleviin, hedelmien painosta notkuviin oksiinsa voimaa ja kasvattanut omenansa kirkuvan punaisiksi ja meheviksi.

 Pari muutakin omenapuutamme on tuottanut jättisadon tänä kesänä (niinkuin taitaa olla kaikilla muillakin) ja siksipä heitin laiskuuden nurkkaan ja kipitin pihalle omenoiden keruuseen. Samoilla vauhdeilla pyrähdin kauppaan hankkimaan Philipsin mehulingon ja hip hurraa! nyt olemme kitanneet tuoreista omenoista lingottua mehua ihan urakalla. Osa tosin menee pakastukseenkin, että pääsemme vielä talven tullen muistelemaan ja maistelemaan kesän makuja.

 Ja energiaa riitti vielä omenaisen Bostonkakun leipomiseen ja iltapalaksi tein happamista talviomenoista omenavispipuuroa. Kyllä nyt on touhuttu puutarhassa ja keittiössä kylliksi! Toivottavasti omenat eivät tule uniinkin!

Kohonnut pullataikina odottelemassa kaulimista.

Hapan talviomena sopii mielestäni parhaiten kaikkiin uunissa paistettaviin leivonnaisiin ja siis myös tähän.

Kauli taikina suorakaiteeksi, levitä päälle ohuelti voita tai leivontamargariinia,sokeria ja kanelin kanssa sekoitettu omenaraaste.

Laita parin sentin paksuisiksi leikatut taikinapyörylät väljästi reilun kokoiseen kakkuvuokaan, jonka pohjan olet vuorannut leivinpaperilla.

Taikina paisuu uunissa muodostaen yhtenäisen kakun.

Voit koristella sen pikeerillä eli tomusokeri-valkuaisseoksella.

Kuohkea omenavispipuuro maistuu mahtavalta kaneli-sokerin ja kylmän maidon kanssa.

Aamulla omista omenoista puristettu mehu, jossa on oikeasti makua, piristää kummasti ja antaa vauhtia päivään 

(jos sitä ei muuten ole tarpeeksi) :)