NÄMÄ PÄIVÄT

Komisario Palmun kaihileikkauksesta tuli sairaslomaa kaksi viikkoa. Risteileviä ajatuksia päässäni kotiin lähtiessä. Olenko nyt kaksi viikkoa eristyksissä, tekemättä mitään? Ohjeistus oli, että voit liikkua normaalisti, mutta vältä laittamasta päätä alaspäin, ponnisteluja, hikoilua, paineita, raskaitten taakkojen kantamista... No eikö silloin voisi olla töissä, ajattelin. 

Päivä 1/14

Kasvot kipeät. Ihossa näkyy leikkausteippien jäljet (no ehkä siinä irtosi muutama mustapääkin ja muu ihon tukko samalla, kun teippiä revittiin). Punottaa. Silmän ympärys on juuri sen tuntuinen, että on ollut levitintä ja luomia venytelty ohimolle ja leukaan. Pientä pakotusta. Päiväunet tekevät hyvää. Ja pimeä. Aurinko ja valoisuus lävistää pään kipeästi.

Päivät 2, 3, 4/14

Sisällä hissuttelua. Äänikirjat ovat huippukeksintö. Samalla voi puuhastella pienesti, tehdä ruokaa, vähän leipoa ja samalla upota kirjaan. Neljä kertaa päivässä puhelin hälyttää - tippahälytys. Antibioottia silmään. Rasittavaa alkupäivinä, mutta kyllä sen pari viikkoa kestää. Maailma kirkastuu pikku hiljaa. Öisin teippaan suojakilven silmän suojaksi. Etten hiero tai raavi tai painele silmää. Kyklooppi. Ja aamuisin teipin mukana tuntuu irtoavan ihohuokosetkin. Kuorintaa raakamenetelmällä.

Päivä 5/14

Päätän lähteä ulos kävelemään. Muista: rauhallisesti!, muistutan itseäni. Ei sitä liikkumisen riemua vaan riemua ulkona olemisesta. Aurinkolasit silmillä estämään liikaa valoa. Mutta miten kaunis maisema onkaan. Traktori kyntää viimeistä peltoa, aurinko luo varjoja, hengitän. Hengitän!

Päivät 6,7,8/14

Taas vähän kävelyjä. Päivän kohokohta. Kävelen lähipikkukauppaan - tikusta asiaa ja ostan mandariineja. Kaupan valot ärsyttävät silmää ja silmänurkassa alkaa disco. Valot välkkyvät ja kaupassakäynti loppuu lyhyeen.  Silmän ulkonurkassa "näkyvä" kuunsirppi, alue, joka ei näe, on myös vilkkuherkkä. Sisällä tai ulkona, usein valon ärsyttämänä, alkaa vilkkuminen. Silmien kiinnipitäminen rauhoittaa. Viikon "kuivan kauden" jälkeen pääsen vihdoin suihkuun! Miten ihminen voikaan olla pienestä onnellinen! Edelleenkään en valuta vettä suoraan silmääni, mutta nautin, nautin ja annan veden valua. Ja puhtaat hiukset! Ihan wau!

Päivä 9/14

Lähdetään ensimmäistä kertaa isoon kauppaan. Korona ja maski ahdistaa. Ei niinkään korona vaan se maski. Muistan olla ponnistelematta, en siis kanna kauppakasseja. Ison kaupan valot eivät häiritse silmää. Illalla pääsen kyydissä keikalle. Tunnin keikka Pete Parkkosta. Ystävä ihmettelee, kuinka maltan olla niin rauhassa. Jep. Ei riehumista eikä tanssin humua. Mutta kylläpä virkistää. 

Päivät 10,11,12/14

Päivät kuluvat. Mieli käväisee välillä töissä, mutta maltan olla huolehtimatta. Ompelen vähän. Pitkästä aikaa on mukava hypistellä kankaita ja antaa saumurille kyytiä. Ja löydän sisäisen marttani; alan kutoa sukkia! Se on selvästi äidiltä perittyä! 

Tippahälytykset muistuttavat edelleen lääkityksestä. Tuijotan silmääni peilistä. Näyttää melkein, kuin olisi tehty luomen kohotus...Ehkä ne teipit olivat tehokkaita? Toinen luomi roikkuu ennallaan. Vanheneminen. Viikonloppuna nuoriso käy auttelemassa pihahommissa. Kalusteet suojaan, kesäkukat pois, maahan varisseet lehdet kasaan ja lehtikehikkoon. Ihana päivä, kun näkee, että kaikki tekevät yhdessä. Ja vähän väliä joku muistuttaa, että älä ja varo ja et nyt tee.  Oma osuuteni onkin lähinnä ruoan valmistusta. Kiitoksena.

Päivät 13, 14/14

Sisko kysyy, oletko ihan varmasti työhönpaluukunnossa. Poskipää ja silmän ulkonurkka tietävät vielä muistuttaa olemassaolostaan. Vähän kuin kevyt painontunne ja varjostus. Mutta kyllä, olen työkuntoinen.  Onneksi työni ei ole fyysistä vaan enemmänkin henkistä. Ja toki tietokoneen tuijottelua. Ja säätämistä ja päättämistä. Mutta ihmiset! Oi, miten ikävä onkaan sitä työpaikan hyvää pöhinää. Ihana palata töihin. Rauhallisesti.

NÄMÄ PÄIVÄT

Nämä päivät, jolloin pitää ottaa rauhallisesti - vastoin omaa rytmiäni.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa liikaa innostumista - vaikka se olis minulle ominaista.

Nämä päivät, jolloin pitää varoa kumartelua, ettei paine silmässäni kasva liian isoksi.

Nämä päivät, jotka opettavat minua kärsivällisyyteen, jota luonteessani on ehkä liian vähän.

Nämä päivät, jotka osoittavat minulle sen kaiken arvon, jota arjessani en ymmärrä kiitollisena vastaanottaa.

Nämä uskomattomat syyspäivät, joita ihailen sisällä, koska liika valo iskee pääni lävitse tikarin lailla.

Nämä ihanat arjen ihmeet, joita en osaa arvostaa, ennen kuin ne viedään käsistä, iholta, näöltä.

Kunnes jäljellä ovat kuvitelmat, mielen muodostamat kudelmat päivistä, jotka ovat merkityksellisiä juuri minulle, juuri tässä hetkessä. 

Ja eilen, tänään, huomenna. 

Yritän oppia ymmärtämään tämän hetken opetukset.

Tämän hetken, jolloin hengitän ja tartun siihen, mitä on.

Uskoon toipumisesta.

Toivoon huomisesta.

Iloon tulevasta.

Luottamukseen liikkeestä pysähdyksen jälkeen.

GLASEEARATTU KANA - AAH!

  Wokkiruoat ovat supersuosikkejani. Täysjyvänuudeleita, jotain kasviksia ja jotain proteiinia. Ehkä useinmiten kanaa. Tätä glaseerattua kanaa wokin kanssa olen ehtinyt tehdä jo muutamaankin otteeseen, ennen kuin sain sen kirjoitettua tänne blogiin. 

 Näistä kanoista tulee glaseerauksen myötä kuin karamellia. Itämaisella twistillä. Siis ihan superhyvää!!!

GLASEERATTU KANA

3-4 broilerin rintafileetä

öljyä tai voita

suolaa

rouhittua mustapippuria

1-2dl vehnäjauhoja

2 valkosipulin kynttä

50 g voita

1 rkl soijaa

3 rkl hunajaa tai vaahterasiirappia (tai molempia)

2 rkl seesaminsiemeniä

 Leikkaa broilerin rintafileet 2-3 osaan pitkittäin. Mausta suolalla ja mustapippurilla molemmin puolin.

 Laita laakealle lautaselle vehnäjauhoja ja kierittele fileet jauhoissa.

 Laita laakealle paistinpannulle öljyä tai voita tai niiden sekoitusta ja laita fileet pannulle keskilämmölle. Anna paistua noin 2-3 minuuttia ensin, käännä sitten ja anna paistua toiselta puole pari minuuttia (riippuen fileiden paksuudesta). Siirrä fileet pannun reunoille ja laita voi sulamaan keskelle. Paina veitsen lappeella valkosipulit murskaksi (ota kuoret pois) ja lisää voin sekaan. 

 Lisää sulaneen voin päälle soija ja hunaja ja kääntele kanat seokseen. Anna vähän aikaa glaseerautua ja ripottele päälle seesaminsiemenet.

 Tarjoa wokattujen kasvisten ja nuudelien kanssa.

 KAASUA... EI KUN KAIHIA, KOMISARIO PALMU

 No se päivä koitti vihdoin. Operaatio kaihileikkaus. Tämä mokoma kaihi. Tämähän on jälkitauti siitä makulareiän korjauksesta, joka tehtiin vuosi sitten. Yhdestä viasta seuraa toinen. Hohhoijaa. No siitä viime syksystä saivat nimensäkin nämä sairaalakeikkani. Silloin silmäni kaasutettiin. Nyt ei. Joten. Aamulla kyyti sairaalalle, korona-aikaan maski kasvoilla. Tervetuloa ja hissi alakertaan ja odottele. Äänikirja korvissa, kunnes joku kutsuu minua. Tännepäin.

Jutustellaan hoitajan kanssa, laitellaan tippoja. Tuttu juttu. "Jännittääkö?" kysytään. No juu, vähän. "Siellä on meidän parhaita kirurgejamme, ei siis hätää." Silloin meinaa vähän itkettää, vaikka tuonhan pitäisi tyynnyttää. "Saat rauhoittavaa salissa." Kiitos ja onneksi. Kanyyli käteen, "Onpa kimmoisat suonet, ei meinaa mennä neula sisään." Ai kimmoisat suonet. En ole koskaan kuullutkaan. Olisipa sitä muutenkin vielä kimmoisa. Mutta ei, aika ja eroosio tekevät tehtäviään. Ikävä kyllä. Sitten myssy päähän ja sen jälkeen lähdetäänkin salia kohti. Sali. Juhlasali, ruokasali, laulusali, jumppasali... Kaikkea ehtii ajatella parin odotusminuutin aikana. Käytävällä on hiljaista.

Leikkaussali on aina jotenkin pelottava. Terästä ja lamppuja. Ja se TUOLI. Keskellä huonetta. Istua nyt siihen paloiteltavaksi. Kävelen muka rennosti ja istun. Hypistelen sormiani. Tuolia kallistetaan reilusti ja pääni valuu kohti lattiaa. Happitötterö rinnan päälle ja sitten sitä rauhoittavaa. Suoneen leviää kylmää. Ja samassa vähän huimaa. Mieli pomppii kuin pumpulipilvessä. Näen itseni kukkakedolla hyppelemässä... 

"Jaahas, täällä ollaankin valmiina. Päivää, Immonen tässä. Laitetaanpas operaatio käyntiin." Päälleni levitetään paksu muovi ja teipataan kiinni kasvoihin. Hiukan aikaa olen astronautti, jolle on laitettu kypärä päähän. Hmmm...tehokasta rauhoittavaa, ajattelen. Sitten teipataan ripset otsaan ja toiset leukaan (no ainakin tuntuu siltä) ja levitin silmään ja... ei tunnu kivalta. Ja taas tippoja. Puudutetaan vielä. Operaatio alkaa ja sen  aikana kuulen aina välillä sanan sieltä, toisen täältä. Kaikkea ei haluaisi kuulla. Esim. että onpas ahdas, antakaa se yhden millin veitsi. Haloo! Kuka haluaa kuulla puhuttavan veitsistä, kun on silmä täynnä sormia. Tai että tuntuu vähän ikävältä, kun työnnän puudutetta ruiskulla silmän sisään. Yök. Niin tuntui. (Ai niin, unohdin sanoa: ei heikkohermoisille.) 

Yritän rentouttaa jännittyneitä pakaralihaksiani. Treeniä. Tässä ei mielikuvaharjoittelu tehoa. Hengitä. Vatsanpohjasta asti. Jooga ja Qigong auttavat. Rentoudu. Jonkun aikaa mieli täyttyy harjoituksista. Ja sitten kaikki onkin ohi. "Hyvin meni ja kotiohjeet saatte kohta." Silmän eteen laastaroidaan kilpi, etten vain sohaise silmää. Pyörätuoli kärrätään saliin ja hoitajat vaihtavat pari sanaa. "Lääkitystä annettu, saattaa huimata." Jep. Astelen kuin heiluvan laivan kannella pari askelta tuoliin. Ja sitten kärrätään seuraavaan huoneeseen. Tuolin pyörä kahisee, kuin jotain olisi jäänyt väliin. Vähän odotusta, paineiden mittausta, proteiinijuomaa ja tervemenoa kotiin parin viikon sairaslomalle. Puolentoista tunnin rupeama takana ja taksimatka edessä.

Seuraan taksin tuloa. Nykytekniikalle peukut. Auto tulee nopeasti. Äänikirja korvissa ja silmät kiinni istun taksin takapenkillä. Olisipa ollut edes sadepäivä. Aurinko sattuu kuin tikarin isku läpi pään. Ja sitten kotona. Makuuhuoneeseen ja pimennysverho alas. Silmän ympärystä särkee vähän. No ei kai ihme, kun sitä on sorkittu ja levitetty ja kaiveltu. Mustuainen on iso kuin lautasantenni ja vähän verinen. Taas yök. Tippoja säännöllisesti. Ja pienet päikkärit. Ja tippoja. Silmässä on kuin verho edessä, mutta sen pitäisi pikkuhiljaa kirkastua. Maailman siis. Saa liikkua ja tehdä kaikkea. Mutta rauhassa. Eikä päätä alaspäin. Eikä hikoilua. Eikä suihkuun viikkoon. Auts. 

Ensimmäinen päivä ja ilta menee ihmetellessä. Ja pienessä jomotuksessa. Ja tipoissa. Äänikirjaa kuunnellessa. Ja telkkaria katsellessa. Toisella silmällä. Toinen kelluu tipoissa. Eiköhän tämä tästä. Parin viikon rauhoittuminen. Kiitos, kun elit mukana.

JUUSTOKEKSIT 

 Kesällä tuli käytyä Krapilla Tuusulassa muutamassa puistokonsertissa, joita onneksi järjestettiin koronasta huolimatta. Kelit vaihtelivat sateesta aurinkoon, mutta tunnelma oli joka kerran loistava. Tilasimme jo etukäteen paikalle kuohuviiniä, joka oli asetettu pinkkiin ämpäriin jäiden keskelle ja ämpäri oli pöydäksi maalatun pöllin päällä. Loistava palvelu!

 Kuohuviinin kanssa maistuu joku pieni suolainen ja juuri sopivan oloisen reseptin löysin Annasta. Juustoiset siemenkeksit maistuvat sekä kuohuviinin kanssa että ilman. Kokeilin tehdä näitä pariinkin kertaan, ensimmäisellä kerralla voista ja toisella margariinista. Ja ihan ehdottomasti voista tehdyt maistuivat paremmalta ja myös koostumus oli jotenkin erilainen. Eli voita peliin ja keksit tulille. 

 Ensimmäisellä kerralla tein myös alkuperäisen reseptin mukaisesti aika reilun kokoisia keksejä ja toisella kerralla pienempiä. Pienemmät toimivat paremmin. Tosin taikina vähän kohoaa uunissa eli kekseistä tulee vähän isompia kuin tekovaiheessa. Joten jokainen tehköön tyylillään ja sen kokoisia, kuin omaan suuhun tuntuu sopivilta. 

JUUSTOKEKSIT

1 dl siemeniä (esim. auringonkukan-, kurpitsan-, pellavan- ja sesaminsiemeniä) 

2 dl vehnäjauhoja

1/2 tl suolaa

1 tl leivinjauhetta

100 g voita (kylmää)

n. 1 1/2 dl vahvaa juustoraastetta

2 tl vaaleaa siirappia tai hunajaa

1 rkl kylmää vettä

Pinnalle:

2 rkl siemeniä

1/2 dl juustoraastetta

 Paahda siemenet kuivalla pannulla. Anna jäähtyä.

Sekoita kuivat aineet ja siemenet kulhossa. Lisää paloiteltu, kylmä voi, juustoraaste ja siirappi tai hunaja. Nypi seos sormilla tasaiseksi. Lisää vesi ja sekoita taikina vaivaamatta tasaiseksi.

 Muotoile taikinasta kelmun päällä pari senttiä paksu tanko ja kääri se kelmuun. Anna jähmettyä jääkaapissa 2 tuntia.

 Leikkaa taikina noin sentin paksuisiksi viipaleiksi ja pane viipaleet leivinpaperin päälle uunipellille. Litistä niitä hieman haarukalla ja ripottele päälle siemeniä ja viimeiseksi juustoraastetta.

 Paista keksejä 200 C uunissa noin 12 minuuttia.

Keksit voi voidella kananmunalla halutessaa ennen juuston ja siementen ripottelua, mutta itse halusin kokeilla tällaisen kananmunattoman version ja se toimi ihan hyvin.

Hyvä tuoksu ja mureat keksit retkievääksi tai vaikka illanistujaisiin.

SYYSHUUMAA

Syksy ja ankeus. Jep. Siinä oikeastaan ajatukseni syksystä. Minulle on turha puhua kauniista, kuulaista päivistä, syksyn tuoksusta ja raikkaudesta. Minulle maa on märkä, ilma kylmä, aamuisin sormet jäätyvät auton rattiin kiinni. Ja puutarha täyttyy miljoonista puitten lehdistä, joita täytyy olla haravoimassa yhtenään, ettei yhtenä aamuna huomaa kahlaavansa vyötäröä myöten keltaisessa, nahkeassa massassa (arvasit, meillä on pari valtavaa vaahteraa pihassa).

No täytyy myöntää, että syksyinen luonto saattaa tarjota herkkujaan puolukoitten, karpaloitten, sienien, perunoitten ja mitä niitä nyt onkaan muodossa. Ja se on se osa, josta nautin.

Ai niin. Sateiset syyssunnuntait. Ne ovat melkein parasta, mitä tiedän. Voi lillua peittojen alla sängyssä, lukea kirjoja, poltella kynttilöitä, syödä herkkuja ja olla. Vain olla. Ei mitään pakkoa lähteä reippailemaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ei pakkoa lähteä haravoimaan, kitkemään, keräämään omenoita, perunoita, kesäkurpitsoja. Ei pakkoa suorittaa syksyä. Voi vain olla ja kääntyä sisäänpäin itsessään. Antaa itselleen lupa olla.

Viikonlopun jälkeinen työpäivä täyttyy kaikesta suunnitellusta, suunnittelemattomasta, ihmisistä, sähköposteista, puheluista, kohtaamisista, kohtaamattomuuksista. Ja päivän päätyttyä pää on kuin Haminan kaupunki, kroppa kuin piesty, eikä oikein tiedä ollako vai eikö olla. Mutta. Käänteentekevä posti odottaa kotona. Leikkausaika kaihille.. Vihdoin! Ja yhtäkkiä joku on kuin kääntänyt nupit kaakkoon ja virrat täysille. Jääkaapille ja ruoan laittoon. Syntyy risottoa (sitä perinteistä, irtonaista suomalaista, johon  voi upottaa kaiken, mitä kaapista löytyy), lihapullia, kukkakaaligratiinia. Ja työkaverilta saadut suppilovahverot puhdistuvat ja paistuvat kuin itsestään. Ja sienipiirakka! Se on ihan pakko tehdä! Apua, miten herkulliset tuoksut. Reilu pari tuntia on kulunut kuin adrenaliinipistoksen kourissa ja keittiö on täynnä likaisia astioita, kananmunankuoria, sipulin itketystä, jäähtyviä paistoksia. 

Ja sitten virta alkaa hiipua. Roskis ulos. Tiskikone päälle. Ja odottelemaan, että piirakka valmistuu. Voittajana maalissa! 

SUPPILOVAHVERO-OMENAPIIRAKKA

Pohja:

125 g margariinia

2 dl vehnäjauhoja

1 dl kolmen viljan sämpyläjauhoja

1/2 tl suolaa

1/2 tl leivinjauhetta

1/2 dl kylmää vettä

Täyte:

n. 1 l suppilovahveroita

1 keskikokoinen sipuli

1 keskikokoinen omena

suolaa

mustapippuria

öljyä/voita/margariinia

3-4 dl juustoraastetta

2 isoa kananmunaa

2 dl juustokermaa

1 dl maitoa

suolaa 

mustapippuria

Nypi käsin tai sekoita monitoimikoneessa muruksi margariini ja jauhot, joihin on lisätty suola ja leivinjauhe. Lisää kylmä vesi ja sekoita nopeasti taikina kokoon.

Levitä taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (itse laitan vuokaan leivinpaperin, koska jotenkin pohjasta tulee parempi ja se irtoaa helpommin).

Silppua sienet  ja sipuli pieniksi ja raasta omena. Paista sieniä kuivalla pannulla, kunnes niistä on neste haihtunut. Lisää pannuun pari ruokalusikallista rasvaa (öljyä, voita tai margariinia, mitä mieluiten käytätkään). Lisää pannulle sipulisilppu ja omenaraaste ja anna kuullottua sekoitellen. Mausta varoen suolalla ja mustapippurilla ja ota pannu sivuun jäähtymään.

Sekoita kulhossa kananmunat, juustokerma ja maito sekaisin vatkaten hieman. Mausta suolalla ja mustapippurilla taas varoen (eli kun sekä sieniin, että munamaitoon tulee samat mausteet, niin niitä ei tarvitse olla paljoa). 

Levitä taikinapohjan päälle desin verran juustoraastetta ja sen päälle sieniseos. Ripottele sitten loput juustoraasteet ja kaada päälle munaseos.

Paista 200 C uunissa n. 30 minuuttia keskitasolla.

Ja joskus heikkona hetkenäni huomaan aamulla ihastelevani auringon nousua peltojen yllä, kun hento sumuviitta on juuri väistymässä kirkkaan syyspäivän tieltä. Silloin syksy tarttuu minuunkin. Ja huokailen ja ihastelen. Onneksi on niitäkin päiviä. Ja niitä syksyisiä herkkuja nautittavaksi. Aah!