SYYSHUUMAA

Syksy ja ankeus. Jep. Siinä oikeastaan ajatukseni syksystä. Minulle on turha puhua kauniista, kuulaista päivistä, syksyn tuoksusta ja raikkaudesta. Minulle maa on märkä, ilma kylmä, aamuisin sormet jäätyvät auton rattiin kiinni. Ja puutarha täyttyy miljoonista puitten lehdistä, joita täytyy olla haravoimassa yhtenään, ettei yhtenä aamuna huomaa kahlaavansa vyötäröä myöten keltaisessa, nahkeassa massassa (arvasit, meillä on pari valtavaa vaahteraa pihassa).

No täytyy myöntää, että syksyinen luonto saattaa tarjota herkkujaan puolukoitten, karpaloitten, sienien, perunoitten ja mitä niitä nyt onkaan muodossa. Ja se on se osa, josta nautin.

Ai niin. Sateiset syyssunnuntait. Ne ovat melkein parasta, mitä tiedän. Voi lillua peittojen alla sängyssä, lukea kirjoja, poltella kynttilöitä, syödä herkkuja ja olla. Vain olla. Ei mitään pakkoa lähteä reippailemaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ei pakkoa lähteä haravoimaan, kitkemään, keräämään omenoita, perunoita, kesäkurpitsoja. Ei pakkoa suorittaa syksyä. Voi vain olla ja kääntyä sisäänpäin itsessään. Antaa itselleen lupa olla.

Viikonlopun jälkeinen työpäivä täyttyy kaikesta suunnitellusta, suunnittelemattomasta, ihmisistä, sähköposteista, puheluista, kohtaamisista, kohtaamattomuuksista. Ja päivän päätyttyä pää on kuin Haminan kaupunki, kroppa kuin piesty, eikä oikein tiedä ollako vai eikö olla. Mutta. Käänteentekevä posti odottaa kotona. Leikkausaika kaihille.. Vihdoin! Ja yhtäkkiä joku on kuin kääntänyt nupit kaakkoon ja virrat täysille. Jääkaapille ja ruoan laittoon. Syntyy risottoa (sitä perinteistä, irtonaista suomalaista, johon  voi upottaa kaiken, mitä kaapista löytyy), lihapullia, kukkakaaligratiinia. Ja työkaverilta saadut suppilovahverot puhdistuvat ja paistuvat kuin itsestään. Ja sienipiirakka! Se on ihan pakko tehdä! Apua, miten herkulliset tuoksut. Reilu pari tuntia on kulunut kuin adrenaliinipistoksen kourissa ja keittiö on täynnä likaisia astioita, kananmunankuoria, sipulin itketystä, jäähtyviä paistoksia. 

Ja sitten virta alkaa hiipua. Roskis ulos. Tiskikone päälle. Ja odottelemaan, että piirakka valmistuu. Voittajana maalissa! 

SUPPILOVAHVERO-OMENAPIIRAKKA

Pohja:

125 g margariinia

2 dl vehnäjauhoja

1 dl kolmen viljan sämpyläjauhoja

1/2 tl suolaa

1/2 tl leivinjauhetta

1/2 dl kylmää vettä

Täyte:

n. 1 l suppilovahveroita

1 keskikokoinen sipuli

1 keskikokoinen omena

suolaa

mustapippuria

öljyä/voita/margariinia

3-4 dl juustoraastetta

2 isoa kananmunaa

2 dl juustokermaa

1 dl maitoa

suolaa 

mustapippuria

Nypi käsin tai sekoita monitoimikoneessa muruksi margariini ja jauhot, joihin on lisätty suola ja leivinjauhe. Lisää kylmä vesi ja sekoita nopeasti taikina kokoon.

Levitä taikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (itse laitan vuokaan leivinpaperin, koska jotenkin pohjasta tulee parempi ja se irtoaa helpommin).

Silppua sienet  ja sipuli pieniksi ja raasta omena. Paista sieniä kuivalla pannulla, kunnes niistä on neste haihtunut. Lisää pannuun pari ruokalusikallista rasvaa (öljyä, voita tai margariinia, mitä mieluiten käytätkään). Lisää pannulle sipulisilppu ja omenaraaste ja anna kuullottua sekoitellen. Mausta varoen suolalla ja mustapippurilla ja ota pannu sivuun jäähtymään.

Sekoita kulhossa kananmunat, juustokerma ja maito sekaisin vatkaten hieman. Mausta suolalla ja mustapippurilla taas varoen (eli kun sekä sieniin, että munamaitoon tulee samat mausteet, niin niitä ei tarvitse olla paljoa). 

Levitä taikinapohjan päälle desin verran juustoraastetta ja sen päälle sieniseos. Ripottele sitten loput juustoraasteet ja kaada päälle munaseos.

Paista 200 C uunissa n. 30 minuuttia keskitasolla.

Ja joskus heikkona hetkenäni huomaan aamulla ihastelevani auringon nousua peltojen yllä, kun hento sumuviitta on juuri väistymässä kirkkaan syyspäivän tieltä. Silloin syksy tarttuu minuunkin. Ja huokailen ja ihastelen. Onneksi on niitäkin päiviä. Ja niitä syksyisiä herkkuja nautittavaksi. Aah!