WALLENBERGIN PIHVIT

 Taas kerran olin ostanut kaupasta jauhelihaa ja ikuinen pohdinta "mitä siitä tekisin" alkoi. Ja löysin idean. En ole koskaan tehnyt Wallenbergin pihvejä (nimi kuulostaa hienommalta, kuin itse ruoka), joten kokeilemaan. 

 Herkullisen mehevät pihvit perunamuhennoksen, suolakurkkujen ja puolukkahillon kanssa. Ihan tulee vesi kielelle pelkästä ajatuksesta. Tästä on jo jonkin aikaa, kun näitä tein, mutta täytyypä ottaa taas ohjelmaan!

WALLENBERGIN PIHVIT

400 g naudan jauhelihaa

1 kananmunan keltuainen

1 tl suolaa

rouhittua mustapippuria

2 dl kuohukermaa

korppujauhoja

Paistamiseen:

voita ja öljyä

 Sekoita jauhelihaan keltuainen, mausteet ja kuohukerma ja sekoita reippaasti vatkaten sekaisin.

 Nostele massaa korppujauhojen päälle ja taputtele käsin tai lusikoitten avulla pihveiksi, siten että korppujauhoja on joka puolella.

 Paista voi-öljy-seoksessa keskilämmöllä pihvit kypsiksi molemmilta puolilta.

 Tarjoa perunamuhennoksen, suolakurkkujen ja puolukkahillon kanssa.

Lusikoitten avulla saa muotoiltua pihvit hyvin, mutta onnistuu kyllä sormillakin, kun korppujauhoja on riittävästi.

Voit tehdä massasta joko neljä reilun kokoista pihviä tai useamman, vähän pienemmän pihvin.

Herkullinen makunautinto odottaa!

NUORISO KYLÄSSÄ,

MUTSI HIFISTELEE

 Kun oikein sopii ja sovittelee, löytyy aika, jolloin saamme kaikki perheen jäsenet yhteiseen pöytään. Viikko sitten saatiinkin nuoriso meille syömään ja se on itselleni aina ihanaa. Pää alkaa pursuilla kaikkia ruokakuvia ja lisää löytyy netistä. Mutsi hifistelee, kuten poikani kerran totesi, kun oli syömässä ja olin vähän panostanut asetteluunkin. Mutta eikö niin, että ulkonäöllä houkutellaan - myös ruokapöydässä.

 Pakastimesta löytyi pussillinen kampasimpukoita, joten niitten ympärille lähti kehittymään myös tämä ruokasuunnittelu. Ensin ajattelin tehdä perus-voi-timjami-kampasimpukat, mutta halusin annokseen myös väriä, joten tein hernepyreen siihen kylkeen. Se tuntuikin olevan SE juttu tässä annoksessa eli täydensi loistavasti kampasimpukoita. Jätin pyreestä pois aiemmin käyttämäni kerman ja silloin herneen maku vielä korostui.

 Pääruoka syntyi pekoni-possusta ja sen kanssa tein kukkakaalipyreen ja väriä tuli porkkanapyreestä . Näitä olen tehnyt siis aiemminkin, samoin kuin perunasta sipsejä vähän rakennetta tuomaan. 

 Uutena oli punasipuli-confit, herkullinen, vähän etikkainen lisuke, jota on tullut tuon kerran jälkeen syötyä kalan ja kanankin kanssa (onneksi kaikki ei siis mennyt tällä kertaa 😉 ). 

PUNASIPULI-CONFIT

2 isoa punasipulia
1 valkosipulinkynsi
2 rkl + 2 rkl oliiviöljyä
pieni oksa timjamia
3 rkl omenaviinietikkaa

1 rkl balsamiviinietikkaa
3 rkl fariinisokeria
1 neilikka
1 laakerinlehti
sormisuolaa
muutama kierros mustapippuria myllystä

 Kuori ja viipaloi sipulit (itse tein renkaita, mutta makuunhan se ei vaikuta). Laita kattilaan 2 rkl öljyä, timjami ja vähän murskattu valkosipuli. Lisää sipulit. Paista miedolla lämmöllä välillä sekoitellen noin 10 minuuttia.
 Lisää etikat, sokeri, neilikka ja laakerinlehti. Kiehauta seos ja vähennä lämpö minimiin. Anna hautua, kunnes neste on imeytynyt sipuleihin. Kansi kannattaa olla pois.
 Lisää sipuleille 2 rkl öljyä. Mausta suolalla ja pippurilla. Anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Poista neilikka ja laakerinlehti. Laita purkkiin, kansi kiinni ja jääkaappiin tekeytymään.

 Samoin salaatti oli uusi yhdistelmä itselleni. Näin sen jossain lehdessä tai netissä ja tästä tuli kyllä suosikki raikkaudellaan. 

RAIKAS SALAATTI

1/2 pieni vesimeloni

1/2-1 kurkku

reilusti basilikan lehtiä

2-3 ruokalusikallista oliiviöljyä

fetaa 

 Kuutioi vesimeloni pieniksi kuutioiksi ja laita salaattiastian pohjalle. Revi tai leikkaa basilikan lehtiä reilu määrä ja ripottele kerros vesimelonien päälle.

 Kuori ja kuutioi kurkku ja laita niitä seuraavaksi. Kurkkujen päälle uusi kerros basilikaa.

 Ripottele päälle oliiviöljyä.

 Viimeiseksi murenna reilusti fetaa kaiken päälle ja vielä muutama tippa oliiviöljyä. Anna tekeytyä vähän aikaa jääkaapissa.

Ja lopuksi kakku.

 Varsinaista jälkiruokaa en tehnyt, mutta kahvit keitettiin ja sen kanssa olin valmistanut edellisenä päivänä hyytymään valkosuklaa-vadelmakakun. 

 Olipa taas kiva kokkailusessio. Kaikki onnistuu, kun aikatauluttaa hyvin. Miettii etukäteen, että minkä voi tehdä edellisenä päivänä (kakku ja confit), mistä aloittaa ruoan tarjoilupäivänä (salaatti) ja pyreet voi tehdä hyvissä ajoin ja lämmittää juuri ennen lautaselle laittoa. Samoin sipsit perunasta voi tehdä ajoissa, niidenhän ei tarvitse olla lämpimiä. Possu on uunissa sen aikaa, kun alkuruokaa syödään ja siis kampasimpukat paistetaan melkein samalla, kun porukka istuu pöytään.

 Ihania hifistelysessioita voikin kokea sitten, kun pääsee kaikkia aineksia pleittaamaan. Nam!

SADONKORJUUAJAN KAKKUJA

 - KARVIAIS-VANILJAKAKKU

 - VADELMA-VALKOSUKLAAKAKKU

 Loppukesästä ja alkusyksystä alkaa paine kasautua, kun olisi melkein pakko kerätä yhtä ja toista marjaa - joko pihalta, metsästä tai kaupasta. Pakkaset pullistelevat ja yksi ja toinen kertoo, kuinka on pakastanut ainakin kymmeniä kiloja sitä sun tätä. 
 Meillä kasvaa viinimarja- ja karviaispensaita pihalla ja välillä tuntuu, että sato on ennemminkin kirous kuin siunaus. Kun sitten on se pakko. Pakko kerätä ja säilöä ja leipoa. No tuo viimeinen ei ole itselleni mikään pakko, mutta kerääminen ja säilöminen ovat viime vuosina tuntuneet aina vaan vähemmän houkuttelevilta. Tosin ei käy kieltäminen, etteikö olisi ihana talven mittaan nappailla omasta pakkasesta muutamia marjoja milloin mihinkin jälkkäriin tai leivonnaiseen tai iltapalaan. 

 Tänä vuonna sairaslomani säästi minut liiemmiltä keräämisiltä ja sainkin tarjottua sen mahdollisuuden muille. Vähän piti toki puskissa kykkiä ja karviaisista tein ihanan hyydytetyn kakun ja sille paistetun pohjan. 
 Puutarhavadelmia hain ihan kaupasta ja niistä tehtyyn kakkuun tein keksipohjan. Viikonloppu edessä, joten täytyy katsoa vieläkö jotain ehtisin leipomaan! Tässä alla kuitenkin näitten parin kakun ohjeet.

KARVIAIS-VANILJAKAKKU

Pohja:

2 munaa

3/4 dl sokeria

1/2 dl vehnäjauhoja

1/2 dl perunajauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 reilu rkl kaakaojauhetta

 Vatkaa munat ja sokeri kunnolla kovaksi vaahdoksi. Lisää jauhot ja jauheet siivilän läpi vaahtoon ja kääntele varoen sekaisin. 

 Kaada massa halk. 20 cm irtopohjaiseen kakkuvuokaan, jonka pohjalle olet laittanut leivinpaperin ja paista 200 C uunissa n. 8 minuuttia.

Täyte:

2,5 dl (1 prk) Flora Vanillaa

200 g (1 rasia) Vaniljatuorejuustoa

1/2 dl sokeria

2 rkl sitruunamehua

2 liivatelehteä

karviaisia soseena tai sokerin kanssa keitettynä hillokkeena

Koristeeksi:

suklaarouhetta

karviaisia

 Irrota paistettu, jäähtynyt kakkupohja vuoasta ja käännä se ylösalaisin ja laita takaisin vuokaan.

 Laita liivatteet kylmään veteen likoamaan. Vatkaa Flora Vanilla vaahdoksi ja sekoita vaahtoon vaniljatuorejuusto ja sokeri. Sekoita hyvin sekaisin.

 Kuumenna sitruunamehu ja lisää siihen puristetut liivatteet ja sekoita kunnolla. Kaada liivateseos tuorejuustovaahtoon ja sekoita kunnolla.

 Kaada puolet seoksesta kakkuvuokaan. Nostele lusikalla seoksen päälle karviaishilloa. Sekoita haarukalla hilloa kevyesti täytteen sekaan.

 Kaada päälle loput tuorejuustovaahdosta ja tasoita pinta. Laita kakku jääkaappiin jähmettymään muutamaksi tunniksi tai yön yli.

 Koristele suklaarouheella, karviaisilla tai millä haluat.

Koristeeksi vähän suklaarouhetta ja muutama halkaistu karviainen, nam!

VADELMA-VALKOSUKLAAKAKKU

175-200 g kaurakeksejä

75 g voita/margariinia

Täytteisiin:

3,3 dl (1 prk) laktoositonta kuohukermaa 

4 liivatelehteä

3 rkl sitruunamehua

Vadelmatäyte:

1/2 kermavaahdosta

2-3 dl vadelmia (jos pakaste, niin sulata ensin)

1/2-1 dl sokeria (oman maun mukaan)

1 tl vaniljasokeria

1/2 liivateseoksesta

Valkosuklaatäyte:

1/2 kermavaahdosta

100 g valkosuklaata

1 tl vaniljasokeria

1/2 liivateseoksesta

Koristeluun:

vadelmia
suklaarouhetta

 Murskaa kaurakeksit pieniksi esim. tehosekoittimella. Sulata voi/margariini ja kaada se keksimurun sekaan. Sekoita.

 Laita halk. 20 cm irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. (Voit sitä ennen halutessasi käsitellä vuoan reunat ensin öljyllä ja ripotella reunoihin sitten tomusokeria, se auttaa kakun irrottamisessa)

 Laita vuoan pohjalle leivinpaperin päälle keksiseos ja painele kevyesti.

 Laita liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. 

 Soseuta vadelmat sauvasekoittajalla ja lisää sekaan sokeri ja vaniljasokeri.

 Sulata varoen mikrossa valkosuklaa ja sekoita hyvin.

 Vatkaa kerma vaahdoksi. Ota puolet vaahdosta eri astiaan.

 Sekoita ensimmäiseen kermavaahtoon vadelmasose. 

 Sekoita toiseen kermavaahtoon vähän jäähtynty valkosuklaa. Mausta vaniljasokerilla.

 Kuumenna sitruunamehu mikrossa ja sekoita sekaan sen jälkeen vedestä puristetut liivatteet. sekoittele vähän aikaa, että seos vähän jäähtyy.

 Kaada puolet liivateseoksesta vadelmavaahdon sekaan koko ajan sekoittaen. Kaada toinen puoli liivateseoksesta valkosuklaavaahdon sekaan koko ajan sekoittaen.

 Kaada keksipohjan päälle ensin vadelmaseos ja tasoittele pinta varoen.

 Kaada sen jälkeen päälle valkosuklaaseos ja edelleen varoen tasoita pinta. Laita jääkaappiin muutamaksi tunniksi tai yön yli.

 Koristele vadelmilla ja suklaarouheella tai haluamallasi tavalla.

Kerrokset näkyvissä ja houkuttelemassa maistamaan.

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 5, 
loppu

 Pikkuhiljaa pääsen harjoittelemaan pystyssä olemista. Niskalihakset tuppaavat jarruttamaan harjoituksia. On kuin panssari olisi kiedottu yläkropan ympärille. Jos Notre Dame ei olisi remontissa, voisin hakea kellonsoittajan paikkaa, sillä sellaiset pahkurat olen niskaani kasvattanut viime päivien aikana. Näitä ei saa murskattua parhain, kovakouraisinkaan hieroja tai fysioterapeutti. Ehkä alan myydä pääsylippuja: Tulkaa katsomaan uskomattomia niskapahkuroita! Nainen, joka eli lopun elämäänsä kumarassa!

 Mutta: voiton päivä: pääsin kunnolla suihkuun! Harvoin ihminen on onnellinen pienistä asioista, mutta sunnuntaina oli sellainen päivä. Päänahkassani onkin jo jos jonkinlaista eloa...ainakin tuntuu siltä. Edelleen vältän veden joutumista silmään, mutta että pääsee pesemään hiukset! Jippii!!! Voi sitä hartautta, jolla tuijotan virtaavaa vettä ja rakkaudella tuijottelen kaikkia ihania shamppoo- ja hoitoainepulloja. Aah!!!

 Kaikenlaisia rajoitteita elämässä on vielä toipilasaikana. Öisin on kaikkiaan parin viikon ajan pidettävä kilpeä eli Kyklooppi-yöt jatkuvat. Ns. terve silmä näyttää tällä hetkellä melkein sairaammalta, kun parin viikon ajan on ollut pelkästään oikealla kyljellä. Kaikki nesteet kehosta ovat pakkautuneet silmäluomeen - ylle ja alle. Ja poskeen. Kai tähän operaatioon kuuluu jälkihoito? Jonkunlainen facelift olisi paikallaan. Kyllä näistä nesteistä yhden pienen aavikon kastelisi. Kierrätystä...

 Ja kupla on silmässä. Ymmärrän, että se poistuu pikku hiljaa, mutta voisiko se vähän nopeuttaa tahtiaan. Mieleni tahti nopeutuu jo, mutta kroppa laittaa hanttiin. Parin ensimmäisen viikon aikana saa liikkua normaalisti (jaa, kenen normaalisti, kysyn vaan) ja raskasta liikuntaa voi harrastaa kolmen viikon jälkeen. Jos siltä tuntuu. No tällä hetkellä onneksi ei vielä tunnu. Kun ei kerran saakaan. 

 Kaasukupla näkyy koko ajan näkökentässä. Välillä erehdyn haromaan silmälaseja pois päästä, vaikken niitä ole edes laittanutkaan. Kuplan reuna muistuttaa erehdyttävästi lasien pokaa. Mies katsoo, että pikku-ukkojako se näkee. Kupla myös heiluu, kun pää heiluu. Koko ajan olen siis pienessä seilissä...

 Syvyysnäkö on vähän hukassa. Kun kahdesta silmästä, jotka yleensä pelaavat yhteen, toinen päättää heittäytyä toimettomaksi, ei toinen samantien pysty korvaamaan toista. Kolmiulotteisuudesta tulee kaksiulotteista....tai yksi...

 Ja pitää varoa. Ettei tule mustaa laatikkoa näkökenttään.  Tai ettei ala nokisade. Silloin pitäisi sännätä takaisin klinikalle heti. Eilen sitten näin pienen mustan pisteen, vähän kuin roskan näkökentässä. Paniikki meinasi hiipiä...nytkö se nokisade alkoi? Todennäköissesti vain silmän kuivumisesta aiheutunut näköhaitta. Miten silmä voi kuivua, vaikka siinä on koko ajan kupla?

 Onneksi ystäviltä tulee viestejä ja kannustusta; tsemppiä, kyllä sä selviät, sisulla vaan...Se piristää. Empatiaa on vaikeampi kestää. Ystävä tulee käymään, katsoo lempeästi ja kysyy empaattis-sympaattis-terapeuttis-äänellään: Kuinka sä oikeasti voit? Ja samalla avautuu pienehkö Niagaran putous. Miten tämä nyt näin. - Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä. Niin kuin oikeasti onkin. Sitten jutellaan ja vähän ajan päästä jo nauretaan. Elämä on, voisi sanoa.

Muistelen lomaa. Aurinkoisia päiviä. Sitä, kun näköpiirissä ei ollut kaasukuplaa.

Odottelen kärsivällisesti. Välillä tosin vähemmän kärsivällisesti.

Nyt sentään pystyn lukemaan edes vähän aikaa kerrallaan.

En ala riuhtoa enkä jumpata vielä viikkoon tai pariin.

Kyllä tämä tästä.

Kasvattelen henkistä pääomaa.

Kiitos, kun elitte mukana!

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 4

 Sitten siirryttiinkin jännitysnäytelmistä hitaan draaman puolelle. Sellaisen, jossa on aikaa käydä jääkaapilla, vaikkei olisi vielä mainoskatkon aikakaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu sillä välin. 

 Viikonpäivät siis kuluvat. Hitaasti. Herään aamulla useinmiten siihen, että korvani on tulessa tai käteni on puutunut tai niskaani korventaa. Kömmin pystyyn, tuijotan varpaitani ja kehotan itseäni liikkeelle. 

 Suihkuun tietysti tuskanhikisen yön jäljiltä. Paitsi että vettä ei saa mennä kasvoille. Siis varoen. Siinä kuluu kuitenkin onneksi vähän aikaa. Päivän tunnit ovat pitkiä. Hammasharjan tavoittelua katse alaviistoon käsi haroen ylähyllyä...jep, löytyi. Puhelimen hälytys pirahtaa, on siis aika laitella silmätippoja. Neljä kertaa päivässä sama toistuu. Onneksi on keksitty muistutukset.

 Minuutit ja tunnit matavat eteenpäin (vai taaksepäin, välillä tuntuu siltäkin) hit a a a a sti. Niskaa pakottaa. Vaihtelen asentoja, mutta vähän väliä alkaa sattua johonkin. Korvaan. Poskeen. Otsaan. Kylkeen. Käteen. Luulisi, että tässä kekseliäisyys puhkeaa kukkaan, että kyllä tässä nyt aina hyvä asento löytyy. Mutta draaman kaarta ei juuri ole, tasaisen huonoa vaan.

 Joku sanoi, että sitten sinulla on aikaa mietiskellä. Ai mitä! Sitä, että sattuu. Tai että löytyisikö joku asento, jossa ei satu. Huoh! Aika pientä kehää kiertävät nämä jalot ajatukset.

 Onneksi on äänikirjat! Aloitan kuuntelemalla pitkää romaania, jonka parissa menevät ensimmäiset päivät. Vaihdan toiseen, joka on nopeasti kuunneltu. Aloitan seuraavaa, joka ei nappaa. Vaihdan. Ei. Sitten Michelle Obaman elämänkerta. Koukutun. Jään kuuntelemaan. 

 Kuunteluni ohessa vaihtelen asentoja ja tuijottelen lattiaa. Meillä on ihan kiva lattiamatto. Ajatuksia tulee ja menee. Ja välillä nukahtelen. Ei millään jaksa keskittyä kuuntelemiseen koko aikaa. 

 Olisiko jo aika lopettaa tämä asentohoito. Enää muutama tunti.

 Vihdoin viiden vuorokauden kuluttua yritän nostaa päätäni, mutta lihakseni pistävät hanttiin. Pysy nyt vaan nöyränä, kun olet vauhtiin päässyt! Kävelen pää melkein pystyssä ja askeleeni heittävät laidasta laitaan. Asentohuimaus tulee tutuksi. Saattaa olla, että päähäni alkaa virrata jotain muutakin, kuin olemattomia ajatuksia.

 Pikkuhiljaa horisontti asettuu kohdilleen. Alan hengittää vapaammin. Kupla pysyy. Ei otsassa vaan silmässä. Malttia.

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 3

 Yksi 10 000:stä. Vähän kuin olisi lottovoiton saanut. Paitsi ettei kuitenkaan. Kuka ajattelee, että olis lottovoitto saada reikä silmään tai joutua leikkaukseen. No ei kukaan! Siis murjotin.

 Olin kotona. "Saatte ottaa illalla pois lapun silmältä, mutta yöksi sitten kilpi silmään. Ja nukkua saa vain oikealla kyljellä, kun vasen silmä on leikattu. Ja katse koko ajan alaspäin, ettei kaasukupla karkaa väärään paikkaan silmässä." Muistelin ohjeita ja ajattelin, että kyllähän tällainen viisi vuorokautta menee piankin. No ei mene. 

 Ensimmäinen vuorokausi meni vähän kuin sumussa. Yöksi piti ottaa panadolia ja siitä huolimatta heräilin pitkin yötä. Miten sitä pysyy vain toisella kyljellä? Ja sillä kyljellä nenä menee aina tukkoon. Tyynyjä eteen ja taakse - kunnon barrikaadit, tästä ei liikuta! Yön aikana silmästä valui kudosnesteitä (yök) ja heräilin. Aamuyöstä seuraava panadol. Kipuja silmän ympärillä (todennäköisesti puudutuspiikeistä enemmän kuin itse operaatiosta, yök). Vielä vähän unta.

 Seuraavana päivänä uudelleen klinikalle. Mies lähti viemään... enhän olisi itse sinne päässyt, edes nähnyt minne olisin menossa. Tuijottelin tennareitani, kun päästiin klinikalla seitsemänteen kerrokseen. 

- Jaahas, siekii oot taas täällä, onko paineet alhaalla? Lappeenrantalaispappa siellä taas, kuin turvasatama, istuskeli odotushuoneessa. - Joo, olihan ne eilen, toivotaan, että tänään paremmin. Ja yhdessä oltiin nöyriä ja tuijoteltiin harmaata lattiaa.

 Odotusta. Ihmisiä tuli ja meni. Ja sitten Lappeenrantalaispapalle tultiin sanomaan, että pääsee kotiin. Toivoteltiin hyvät jatkot. Vähän kuin oltaisi oltu haavoittuneina ja sidottuina sotatantereella yhdessä. Ja sitten pääsin minä. Paineitten mittaus silmästä ei ole kivaa. Neula tökkii silmää ja yritä siinä olla räpyttelemättä. 

- Kaikki hyvin ja paineet kohdillaan. Kotiin vaan.

 Huokaisin helpotuksesta. Kiitokset ja miehelle nyökkäys, että voitiin taas lähteä. Kuljetuspalvelu kohti kotia. 

 Kotona aika käy pitkäksi. Jos voisikin vain tehdä, mitä haluaa. Mutta ei. Katse pitää olla alaspäin. Ja sitä paitsi silmällä ei näe. Eikä oikein edes jaksa katsellakaan. Kaasukupla täyttää näkökentän. 

 Löytyisikö hyvä asento päivän mittaan. No ei. Eikä yönkään mittaan. Oma, ihanan pehmeä, puoliuntuvainen tyynyni muuttuu yön aikana kovaksi ja aamuyön aikana joku on ihan selvästi käynyt täyttämässä sen kivillä. Korvanlehteni turpoaa kuin raparperinlehti (tai siltä ainakin tuntuu) ja leukaperäni ovat painuneet toiseen poskeen. Saa vain nukkua vastakkaisella kyljellä kuin leikattu silmä. Voihan tuhannen tulimmaista! Korvanlehden ja poskiluiden lisäksi oikea olkapää ja käsivarsi ovat kuin tulessa viimeistään aamuyön tunteina. Eikö se aamu jo koita!

 Aamulla kuvittelen näyttäväni yksikorvaiselta Dumbolta. Onneksi ei päätä voi nostaa, että joutuisi toteamaan saman peilistä. Murjotan...

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 2

 Silmäklinikka, odotushuone. Sairaanhoitajanuorukainen (kyllä vaan, tässä iässä saa sanoa nuorempia henkilöitä nuorukaisiksi) tuli ja jutteli rauhoittavasti. Paitsi että huomasi, ettei puhe auttanut ja sanoi, että tuon kohta pari panadolia ja yhden Diapamin. Se rauhoittaa. Ajattelin, että tuo mitä tuot, kunhan tuot. Kurkkua vähän kuristi ja roska pyrki silmään.

- Ja sitten laitellaan viittä eri silmätippaa vähän ajan välein ja kanyyli käteen. Saat sitten lisää rauhoittavaa operaation aikana.

 Operaation. Sanoisi suoraan vain, että kohta sua leikellään. No, kohtelias nuori mies. Kyseli vähän väliä, onko kaikki hyvin. On, on. Hoitakaa nyt vain tämä silmä äkkiä. Tippaa ja kanyylia ja odotusta. Lappeenrantalaispappakin pääsi odottelemaan. Kysyi, että joko sulla on leikkaus ohi. Hohhoijaa, mikähän hänenkin aikakäsityksensä oikein oli. Sanoin, ettei vielä, odotellaan.

 Sitten paikalle tuli vihreisiin pukeutunut nalle-karhu. Vaimealla äänellä kyseli, olenko minä minä. Ja pyysi mukaansa. Hänellä oli karhuksi aika hiljainen ääni, mutta ymmärsin kulkiessamme, että hän olisikin leikkaava lääkärini. Rauhallista sorttia, kuten kai lääkäreitten tulee ollakin. Toinen silmäni oli jo kaikista tipoista sumea ja oli hyvä, etten törmännyt oveen mennessämme leikkaussaliin. Sali 6.

 Sali oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Kaikki oli jotenkin ... vanhaa. Väljähtyneen kermanväriset laitteet, iso huone ja peti keskellä kaikkea. Kliinistä.

- Kiipeä siihen vaan. Kiipesin kukkatennareitani lavitsan päässä heilutellen. Vähän kuin "lomalla tässä vaan...". Tuijottelin kattoa. Toivoin, ettei laasti katosta irtoa ja putoa päälleni. Tai ainakaan silmääni.

- Laitellaan sua vähän näihin monitoreihin. Laitelkaa vaan, ajattelin. Käteen remmit verenpainetta mittamaan, sormeen tulppa mittaamaan happisaturaatiota (ihan kuin sairaalasarjasta tv:ssä) ja muutama lätkä rintaan sydäntä tarkkailemaan. Piip, piip, piip. Kuulostaa ainakin vielä, että olen ihan elossa.

Laihanlainen lyhytpartainen joulupukki tuli seuraavaksi esittäytymään. Vihreissä tottakai.
- Olen anestesialääkäri ja laittelen tulemaan vähän rauhoittavaa. Antaa tulla vaan, ajattelin ja mietin, että eikös hänen pitäisi olla jo eläkkeellä. Valkoinen tukka ja parta ja aika monta uurretta kasvoissa. Vai vaikuttavatko lääkkeet jo?

- Ja nyt laitetaan puudutuspiikkiä silmän ympärille. Älä selitä, vaan hoida homma, ajattelin horteissani. Kuka haluaa kuulla, että silmän ympäristöä piikitetään. Ehdin nähdä valtavan ruiskun ennen kuin suljin silmäni ja päätin, etten avaa niitä, ennen kuin kaikenlaiset instrumentit on poistettu lähieteäisyydeltä. Korkeintaan kitarat tai huilut olisin voinut hyväksyä. Heh, huumori pelaa vielä, ehdin miettiä ennen kuin vajosin.

 Olin etukäteen pelännyt, että joutuisin näkemään kaiken leikkelyn, mutta minähän en nähnyt mitään. Onneksi. Thank God, sanoisi joku. En myöskään tajunnut mitään. Tai siis kuullut. Jotain nykimistä tuntui ehkä aluksi, mutta sekin voi olla vain kuvittelua.

 Ja seuraavaksi nalle-karhu sanoikin, että nouse vaan istumaan ja käy tähän pyörätuoliin. What! Siis suoraan leikkurin pöydältä nouset omin jaloin ja melkein lähdet kotiin! Ja minähän nousin ja vain pikkaisen horjahdellen kävin nuorukaisen työntämään tuoliin. Nuorukainen oli varmaan odotellut kulmilla, että koska se mamman silmä on hoidettu ja päästään kahville. Sillä juuri niin kävi. Sairaanhoitajanuorukainen vei minut pöydän ääreen, tarjoili kahvia ja leipiä ja jugurttia kuin parhaimmassakin Caféssa (puuttui vain kuohu-sydän-pursotukset kahvin pinnalta) ja kehotti nauttimaan aamukahvit ja sen jälkeen nojailemaan tyynyyn. Ai tyynyyn? - Juu, tässä on tyyny ja siihen sitten otsa ja katse lattiaan.

 Niin, silmäni oli kaasutettu. Jep. Kaasu pitäisi irroitetun verkkokalvon paikoillaan. Yök ja yök ja yök. SF6 kaasu. Sitä oli pursotettu silmään kuin kermavaahtoa leivoksiin ja sen kanssa oli elettävä jonkun aikaan. Noin kuukauden. Yök. Nyt ollaan siis ihan kaasussa 😂.

 Ja asentohoito aloitettiin siis heti. Asentohoito. Mieleen tuli kaikenlaista seksistä jumppaan. Mutta nyt oltiin hoitotoimenpiteissä. Tarkoitus oli olla hyvin nöyränä (tai murjottaa, kuten eräs ystäväni totesi) viitisen vuorokautta. Katse lattiaan suunnattuna. Koko ajan. Huh!

 Odottelin tarkkailun ajan ja Lappeenrantalaispappakin pääsi toimenpiteestään. Samalla lailla silmä teipattuna.

- Miten meni. - Ihan hyvin. - Tässä nyt tätä kahvia ja leipää. - Ja odotellaan. Just just.

 Ja sitten mittailtiin paineita. Liian alhaalla. Nuorukainen sanoi, että pitää tulla huomenna uudestaan. Mitataan, että onko paineet nousseet. Teki mieli sanoa, että kyllä tässä paine nousee vähemmälläkin, mutta olin ihan ihmisiksi. - Tilaan sulle taksin, niin pääset kotiin. No viimeinkin jotain järkevää. Olin kuin silmäleikkauksesta tullut potilas (yllätys). Toinen silmä peiteltynä ja suojattuna. Kyklooppi.

 Istuskelin odotushuoneessa taas kerran. Tällä kertaa nöyränä ja tuijottelin harmaata vinyylilattiaa. Hyvin oli putsattu. Kukkatennarini olivat levottomat ja halusivat liikenteeseen, kotiin. Tennareitteni viereen ilmestyivät äkkiä mustat turvakengät, mustat housunpuntit ja käsivarsi täynnä tatuointeja.

- Olisiko Rouva lähdössä kotiin? Olisinhan minä. Tartuin karvaiseen, tatuointien peittämään käteen katse tiukasti lattiassa (millainen pää on tällaisen käsivarren omistajalla, mietin, mutten nostanut katsettani) ja kävelimme hissille.

- Että silmäoperaatiossa olet ollut (aika välkky) - Juu. - Ja asentohoito meneillään. - Juu. Ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (mikä hemmetin sanonta tuokin on) ja niin pääsin taksiin ja kotiin.

Ja siitä se sitten alkoi. Murjotus...

KAASUA, KOMISARIO PALMU

 - pienehkö sairaskertomus, osa 1

- Makulareikä. Siis mikä...ai minulla?
- Niin, reikä silmänpohjassa. Se voi tulla mistä vaan ja nyt se on teillä. Lääkäri sanoi.
- Miksi juuri minulla? Ja sen tähdenkö en ole nähnyt toisella silmällä lähelle vähään aikaan?
- Juuri niin. Se pitää leikata.

 Olin täynnä kysymyksiä, mutta oli myös paljon, jota en osannut edes ajatella. Reikä silmässä. Pitää leikata. Yök, että joku koskisi silmääni. Se oli ajatus joka puistatti ja sai kyyneleet silmiini.

 Lääkäri sanoi, että "teihin otetaan yhteyttä leikkausajankohdan sopimiseksi" ja käynti oli ohi.

 En osannut ajatella, että onneksi meillä on hyvä terveydenhuolto (tai sairauden, jos tarkkoja ollaan) vaan pyörittelin vain ajatusta, että leikkaus. Muutaman päivän päästä sairaanhoitaja soitti ja kertoi esitutkimuspäivän ja leikkauspäivän. Huh. Onneksi ehdimme lähteä pariksi viikoksi lämpöön ennen sitä. Leikkauksen jälkeen ei nimittäin heti lennellä. Eikä mennä vuoristoon. No, kiipeilemään en olisi ollut lähdössäkään. Kyselin sairasloman pituudesta ja hän sanoi, että pari kolme viikkoa yleensä.

 Siinä vaiheessa ajattelin, että no, pari viikkoa menee kyllä tuosta noin vain. Ajankohta vain ei ollut mitenkään otollinen; suoraan loman jälkeen ja heti kauden alkajaisiksi. Mutta kyllä stiä pari viikkoa kärvistelisi.

 Lähdimme lomareissuun ja aina välillä mielessäni kävi lääkäri ja sairaala ja leikkaus, mutta pääasiassa nautiskelin ympäristöstä, lämmöstä ja auringosta.

 Palattuamme odotti esitutkimuspäivä. Silmäklinikka. Otettiin verenpaine ja silmänpaine, tehtiin pikainen näkötutkimus, vielä kerran kuvattiin silmät. Ja sitten pitkäraajainen lääkäri, joka tuskin mahtui jalkoineen samaan huoneeseen kanssani, näytti minulle kuvat, selitti, että tuossa se reikä on ja kyllä se pitää korjata tai muuten menee näkö kokonaan. Mietin, että voisikohan tässä vähän ulkonäköäkin rustailla, mutten rohjennut ehdottaa.

- Tarvitsetteko sairaslomaa?
- Mitä? Siis tarvitsenko? En kyllä tahtoisi, mutta eikös lääkäri päätä siitä?
- Niin, siis olette vielä työssä eli kirjoitetaan sitten sairaslomalappu. Leikkauksen jälkeen saatte sen. Nelisen viikkoa, arvelen.
Tukahdutin parahduksen! - Siis neljä viikkoa!!! Mutta minulle luvattiin vain pari.
- No kyllä se silmä pitää hoitaa rauhassa kuntoon. Joskus yksityisyrittäjät tai toimihenkilöt saattavat mennä vähän aiemmin töihin.

 Päätin siinä samassa ruveta yksityisyrittäjäksi tai toimihenkilöhän lähinnä olinkin. Siis toimeen.

- Ja käykää ennen leikkausta paikallisessa laboratoriossa sydänfilmissä.

 Sydänfilmi. Eikös sellaisia oteta vain vanhoilta ihmisiltä. Minähän olen hädin tuskin ja pikkaista vaille 60. Nuori ihminen. Ainakin pään sisällä, mielessäni. Juu juu, hoidetaan, hoidetaan.

 Viikon päästä kaikki oli valmiina, filmit otettu (yritin olla edukseni ja hymyillä, muttei tainnut vaikuttaa lopputulokseen...) ja mies pudotti minut aamutuimaan Silmäklinikan porraskäytävään. Sisään vaan rohkeasti.

 Olin aikaisessa, eikä vielä päässyt sisään eteistä pidemmälle. Istuin eteisaulan penkillä yhdessä Lappeenrantalaispapan kanssa ja vaihdoimme tautikuvauksia. Juu, molemmat menossa reiänpaikkaukseen (vähän kuin hammaslääkärin vastaanotolla, ajattelin). Tytär oli tuonut hänet. Minut mies. Vähän jännittää. Molempia, tuumattiin.

 Minulla oli ensimmäinen operointiaika. Operointiaika - kuulostaa oudolta. Mikä helkatin operointi. Vähän kuin preparointi. Tai operetti. Tai. Mieli ehti tuottaa yhden ja toisen sanayhtymän ennen kuin ovet aukesivat ja pääsin sisään...